Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Hullu Tampere

Kaksi viikkoa oli kulunut. Edellisellä kerralla kuulimme loistavan viulukonserton ja solistin. Nyt olisi vuorossa Vladim Guzman, nelikymppinen täydellisyyttä hipova maailmantähti. Hän soitti Ludwig van Beethovenin Viulukonserton D-duuri op. 61. Odotin sitä mielenkiinnolla. Konsertto oli saanut huonot, suorastaan murskaavat arvostelut ensimmäisillä esityskerroilla. Kapellimestari oli kielinero, musiikkinero Eduardo Strausser. Eteen marssivat toverillisesti toisiaan kaulaillen, Strausser oli hoikka ja nuori, energinen. Ensimmäinen osa alkoi varovasti, solisti eli mukana käänteissä voimakkaasti. Sitten hän aloitti. Ihmeellistä, miten hän oli stara, ensi äänistä alkaen. Viulu oli taiturin käsissä eikä ääni jäänyt orkesterin alle missään vaiheessa. Jotensakin tuntui säveltäjän pakki olleen vajaa nuoteista. Orkesterin osat eivät nousseet solistin tasolle. Erityisesti kolme kadernssia eri osissa nousi edelle. Ne olivat pitkät ja johdattelivat kuulijaa etevästi. Lähes henkeä pitäen kuuntelimme. Orkesterin tullessa mukaan kontrasti voimistui. Solisti ja soittajat jauhoivat teemaa, lyhyttä kansanlaulua muistuttavaa pätkää. Guzman sai voiton siinä ottelussa. Toisessa ja kolmannessa osassa sama toistui, loistavat kadenssit, sitten taas palattiin samaan teemaan uudelleen ja uudelleen. Taputimme kuitenkin hurjasti, solisti pelasti illan. Hän soitti myös ylimääräisen, hartaan hauraan, saavuttamattoman kauniin kappaleen. Anton Bruckner oli vuorossa. Sinfonia nro 3 d-molli. Ensimmäisen osan piti olla Mehr langsam, Misterioso. Hämmästyttävästi se alkoi soljuvalla Jonas Siliskansin soololla, johon orkesteri yhtyi. Mutta sitten paukahti patarummut. Olisi jäänyt siihen, mutta rummut pilasivat kokonaan langsammin ja misterioson. Kun vielä Strausser piiskasi orkesterin suorastaa furiosoon, niin se kuulosti kuin koko sinfonian lopulta. Toinen osa onneksi toteutti mitä lupasi, Adagio quasi Andante helli kuulijoita. Teemat vaihtelivat taidokkaasti soitinryhmältä toiselle. Erityisesti huilut ja oboet sekä käyrätorvet antoivat toisilleen lisää ytyä. Jousisto oli kauttaaltaan hyvässä vireessä. Staccatot osuivat kohdalleen, myös musiikillisesti. Kapellimestari osasi pitää ne hellän kepeinä. Jouduin lähtemään heti soiton loputtua, könysin muurin sivua ylös anteeksi pyydellen, istahdin kaiteen alle ja pakitin sen ali lyömättä päätäni. Kiiruhdin autolle, jonka olin kuitenkin vienyt parkkihalliin. Lumisade uhkasi, muttei sitä tullutkaan. Maksoin automaatille aikani, nyt se sujui hyvin, kun työnsin heti setelin koneeseen. Nousin raput toiseen kerrokseen, ja luin ovesta: 1. kerros. Siis mitä, no astuin halliin  ja kävelin olettamaani autoa kohti. Avaimella avasin ovet ja sain vilkut pelaamaan. Kas, olihan se auto siellä muiden välissä. Haukkasin välipalan ja otin lääkkeet ja ajoin alas tolpalle. Siinä oli kaksi ulosmenoa. Minä olin jonossani kolmantena. Autoja tuli koko ajan lisää jonoihin. Muuta ei tapahtunutkaan. Pakokaasut alkoivat levitä halliin. Minä laitoin ilmastoinnin sisäkierrolle. Sitten yllättäen puomit nousivat, ja ensimmäiset autot pääsivät ulos. Siihen se pysähtyi. Puomit pysyivät alhaalla. Monen minuutin jälkeen minä pomppasin autostani ulos, kävelin tolpalle ja aloin painaa hälytysnappia. Kuljettaja siinä sanoi, että sitä on painettu, mutta ei vastaa. Painoin uudelleen monta kertaa ja tuumasin, että sen on vastattava, kun kerran palkkansa eteen siellä istuu. Naisen ääni, minä parkaisin että avatkaa perkele nyt nämä puomit, täällä on miljoonan kilometrin jonot ja me kuolemme kaasuun. Ääni vastasi jotain, mutta en sitä enää ymmärtänyt. Puomi kuitenkin nousi molemmilta puolilta. Minä ajoin eteen, työnsin korttini aukkoon. Ei mitään. Työnsin sen toisin päin, ei tulosta. Painoin hikeentyneenä kutsunappia ja taisin taas kiroilla ja käskin avata puomin. Ääni kysyi, millainen kortti minulla on. – Sellainen, minkä tolpasta sain sisään ajaessani. Puomi aukesi. Ajoin ulos ja mietin, että koskahan viimeiset pääsevät hallista ulos. Kiersin Kalevan kadulle ja Viinikan kiemuroista moottoritielle. Hoin itselleni, tranquillo, tranquillo, mikä joutava tussamolulla siinä munii, tranquillo, tranguillo.