Ladataan
Uutiset Koronavirus Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Live

Vanhat metsät häviävät – luontoihminen haluaisi vielä löytää käsittelyltä säästyneen metsäsirpaleen, jossa voisi hengähtää

Siitä on jo yli neljäkymmentä vuotta, kun kuljimme ystäväni kanssa oppaan mukana takamaan metsäalueella. Oppaana oli metsän omistaja, joka halusi esitellä meille puronvarren korpinotkelman koivussa olevan ison risupesän. Tähän korpinotkelmaan oli maanomistaja jättänyt pienialaisen isojen kuusien muodostaman pikku metsikön vanhan hakkuuaukean ja maantien väliin, helposti saavutettavaksi. Alue oli kuin menneiden aikojen aarnio, korpikuusien oksistossa liehuivat naavakasvustot kuin maahisten harmaat parrat. Ilma tuntui viileältä ja kävely paksusammaleisella metsänpohjalla kävi joutuisasti. Puro, joka keväällä kohisten virtasi halki hämyisen metsänpohjan, solisi sydänkesän poutapäivänä vähävetisen verkkaisesti suvannosta toiseen. Pysähdyimme koivun juurelle, jonka korkeuksissa tuo risupesä sijaitsi. Oppaamme kasvoista näkyi tyytyväisyys ja loisti ylpeys, koska hänen omistamassaan metsässä pesi iso petolintu. Kopautin puuta, ja samassa pesästä lähti komea hiirihaukka lentoon, poistuen näkyvistämme. Metsänomistajan tyytyväisyys vain lisääntyi. Siis hiirihaukka eikä mikään kanahaukka, vaikka ei sekään mikään paha olisi ollut, tuumasi isäntä. Joitain päiviä myöhemmin kävimme paikalla uudemman kerran ja kiivettyäni pesälle rengastin pesästä kaksi poikasta. Varpuspöllölle pönttö Tuosta kesästä alkoi oma yli neljänkymmenen vuoden mittainen läheinen suhteeni tuohon metsälohkoon ja sen moninaisiin asukkaisiin. Toin alueelle eräänä keväänä pöllönpöntön, ja siinä asusti yhtenä vuonna helmipöllö, sitten sen valtasi orava, joka jäi sitten näädän saaliiksi. Näätä asusteli pöntössä muutaman vuoden, kunnes hävisi paikalta, ja pönttö jäi autioksi. Ystäväni toi kohteeseen varpuspöllön pöntön, joka oli sittemmin useana vuonna kyseisen pikkupöllön asuttama. Muutama pikkulinnun pönttö myös metsään ilmestyi, ja niitä talitiaiset käyttivät pesäpaikkoinaan kunnes pöntöt rapistuivat, eivätkä tiaiset enää niitä pesimäpaikakseen kelpuuttaneet. Monet tutut metsälinnut elivät tämän metsäalueen suojaisissa sokkeloissa. Puukiipijä ja töyhtötiainen olivat kevään aikaisimpia pesimälintuja, niiden poikaset olivat jo lennossa kun pääosa linnuistamme vasta aloitteli pesimäkauttaan. Punarinnan helisevä laulunsäe kuului laidemetsän reuna-alueella ja siellä se kasvatti poikasensa maahan piilottamassaan pesässä. Peukaloinen toki kuten voi odottaakin, asusti puronvarressa aikaisin keväästä alkaen jo ennen kuin lumi edes oli ehtinyt kokonaan sulaa. Peippo kuitenkin oli alueen valtalaji ja sen laulu raikui kevään ja alkukesän aikaan kunnes hiljeni poikasten huoltamisen viedessä emolintujen kaiken ajan. Idänuunilintu kuusen oksistossa Kaksi lintulajia, jotka ovat vaateliaita vanhojen metsien pesimälintuja, tavattiin muutamana kesänä alueella. Eräänä vuonna alueelle ilmaantui varsin piilotteleva tutun kirjosiepon sukua oleva pikkusieppo. Muutama vuosi edellisen jälkeen kuultiin useana päivänä aina korkealla kuusten oksistossa laulava idänuunilintu. Kyseisille lajeille tyypilliseksi elinympäristöksi voitiin luokitella myös tämä vuosikymmenien ajan rakkaudella säästetty pienialainen korpipainanne. Maailma kuitenkin muuttuu ja vaikka alueen saama Metso-ohjelman mukainen katselmus olisi korvannut joltain osin metsän suojelun, aina se ei riitä ja metsän kävi kuten usein Valkeakoskenkin seudulla käy. Nyttemmin paikalla on parin vuoden ikäinen hakkuuaukko ja uusia kunnon puustoa kasvavia kohteita on jo täältä turha etsiä. Paikka, jossa voisi hengähtää Metsien suhteen olemme tilanteessa, jossa pääosa metsistä on aukkoina, taimikkoina ja puolikasvuisina talousmetsinä. Kun vielä sosiaalisessa mediassa metsiemme ja maisemiemme tila tuodaan runsaan kuvaajamäärän voimin näkyviin pelkkänä kauniina maisemana. Metsämme ovat sen mukaan pelkkää aarnimetsää ja vesistöt pelkkää rakentamatonta auringonlaskussa punertavaa rantaviivaa. Kaiken lisäksi virallinen media ei joko uskalla tai halua tuoda kuvissa näkyviin todellista maisemiemme tilaa. Siksi suuri yleisö todella uskoo, että Suomi on pelkkää neitseellistä luonnontilaa. Luonnossa ikänsä vapaa-ajat viettäneet etsivät taas toivoen löytävänsä pienenkin käsittelyltä säästyneen metsänsirpaleen, jossa voi hetken hengähtää poissa tämän hektisen yhteiskunnan suorituskeskeisyydestä.