Ladataan
Uutiset Koronavirus Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Live

Aika ei aina paranna haavoja, kirjoittaa Johanna Nortesuo kolumnissaan – Toipumiseen vaaditaan usein paljon muutakin kuin vain omaa vahvuutta

Kirjoitin viime kesänä kolumnin isäni äkillisestä menehtymisestä. Olisin tarvinnut kriisiapua suruni käsittelyyn, mutta oli haastavaa saada sitä terveysasemalla. Luovutin asian suhteen ja yritin sivuuttaa ikävät tunteet jaksaakseni jokapäiväistä elämää. Nyt suruni on kuitenkin saavuttanut sen pisteen, jossa en pääse enää pakoon. On yleistä, että kohdatessaan läheisen poismenon ihminen saa alkushokin jälkeen adrenaliinipiikin, joka voi kestää jopa muutaman kuukauden. Pystyin kesällä jatkamaan suhteellisen normaalisti ilman kriisiapuakin, sillä odotin loppuvuoden muutosten, kuten syksyisten häideni, vihdoin tuovan onneakin. Muistutus elämän hauraudesta sai näkemään prioriteettini paljon selkeämmin ja jatkoin sitkeästi kohti parempaa oloa. Kunnes romahdus viimein koitti. "Apua tulisi olla helposti, tasavertaisesti saatavilla." Kuvittelin olleeni valmistautunut kohtaamaan tuskan. Kun suretti, annoin itseni tuntea kaiken surun sisälläni. Odotin ajan parantavan haavat lopulta. Mutta päivät ja viikot kuluivat, ja oloni tuntui vain pahenevan. Suru repikin minut kokonaan auki ja sai niin pahaan henkiseen lukkoon, että tuntui kuin voisin vain katsoa sivusta itseäni syöksykierteessä. Syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteet jäytävät sieluani. On vaikea kuvitella pääseväni niistä ikinä eroon. Viime kuukausina olen ollut niin ahdistunut, etten oikeastaan kykene tuntemaan positiivisia tunteita. Odotan vain jotain tapahtuvan, joka saisi voimaan paremmin. En muista hääpäivääni erityisen onnellisena tapahtumana. Sitä seuranneina kuukausina olen itkenyt hallitsemattomasti tai haastanut riitaa joka ikinen päivä. Henkeä salpaava ahdistus lamaannuttaa niin kovin, että arjen pienistäkin askareista selviäminen on haaste. Tätäkö normaali suruprosessi on? Toipumiseen vaaditaan usein paljon muutakin kuin vain aikaa ja omaa vahvuutta. Olen siitä onnellisessa asemassa, että pystyn hyödyntämään myös yksityisiä mielenterveyspalveluita ilman suurta taloudellista taakkaa. Mutta apua tulisi olla helposti, tasavertaisesti saatavilla. Onneksi jaksoin kuukausien sinnittelyn jälkeen hakeutua uudestaan ammattilaisen luo. Nyt surullani on toinen nimi. Se on traumaperäinen stressihäiriö ja keskivaikea masennus. Tästä ei tarvitse selvitä pelkän ajan kanssa. Kirjoittaja odottaa toiveikkaasti terapiajaksonsa alkua.