Ladataan
Uutiset Koronavirus Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Live

Viekö koronaepidemia meidät takaisin 60-luvulle, jolloin nyökkäys oli kelpo tervehdys, ja kättelemään ryhdyttiin vain häissä ja hautajaisissa?

Viime viikolla uskaltauduin pitopalvelun noutomyyntiin. Vaikka menin tarkoituksella juuri sulkemisaikaan, siellä oli tuttuja. Mittailin turvaetäisyyttä vinyylihanskat käsissä ja koitin piiloutua huivini taakse. Haravoinnissa mustunutta hengityssuojaani en kehdannut vetää nenäni suojaksi. Havaitsin oudon ilmiön käytöksessäni. Koska piti pysyä kaukana, olin myös tyly ja etäinen, oikea mörökölli. En osannut hymyillä ja tervehtiä normaalisti. Kotona hävetti ja teki mieli soittaa, että en minä millään pahalla! Olen ikäni ollut arka halailemaan ja pelokas, jos joku lähestyy minua syli avoinna. Nyt, kun on kulunut yli kuukausi karanteeninkaltaisissa oloissa, huomaan kaipaavani ystäväni lämmintä ja karhunpehmoista halausta. Kökötämme kahdestaan, minä ja mies, täällä Vanajan rannalla. Seuranamme on Piku-koira, muuttoreissulta palanneet linnut, pari pupua ja talon alla asustava kärppä – niin ja muurahaiset hunajapurkissa. Huomaan kaipaavani ystäväni lämmintä ja karhunpehmoista halausta. Onneksi on mies ja koira, joita halata. On jo yhteiset pöpöt. Tunnen kurjuutta niiden puolesta, jotka ovat ihan yksin. Kävin yksinasuvan sisareni rappusilla noutamassa kirjan ja vein hänelle sämpylöitä, jotka olin leiponut vinyylihanskat käsissä. Siskoni oli desinfioinut kirjansa hajusta päätellen kloriitilla. Etäisyytemme oli kolme metriä. ”Ihmisen ikävä toisen luo”, lauloi Juice. Kauanko me ihmiset kestämme tätä eristäytymistä? Suljemmeko mielestämme kauhukuvat hengityskoneista, avaamme ovemme ja painumme ulos halailemaan? Mihin tämä johtaa? 70-luvulla ei halailtu kuin tositarkoituksella, mutta viidessäkymmenessä vuodessa me suomalaiset olemme oppineet halaamaan ja Helsingin keskustassa jopa poskisuukottelemaan. Viekö koronaepidemia meidät takaisin 60-luvulle, jolloin nyökkäys oli kelpo tervehdys, ja kättelemään ryhdyttiin vain häissä ja hautajaisissa? Siitä olen iloinen, ettei varmaan enää tarvitse poskisuukotella. Tunnen itseni joka kerta aivan idiootiksi, kun joudun vastaamaan kultivoituneen ystäväni poskisuukkoihin. Apua, en minä osaa! Japanissa ei kätellä, mutta he hymyilevät. Voisin opetella sellaisen tavan. Hymyilen kahden metrin päästä suu kiinni, etteivät pöpöt karkaa.