Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö

Emil Wikströmin puutarhainnostus kuvaa aikaansa: 1800-luvulla koristekasvien kasvattaminen oli miesten maailmaa

Vehreä tyyssija avautuu kohti etelää kuvanveistäjä Emil Wikströmin (1864–1942) ateljeessa. Aurinkoa kohti kurottavat isolehtiset juorut, rönsyliljat ja kookas rahapuu, muiden talvipuutarhan aarteiden lomassa. Taiteilijauransa ohella Wikström oli intohimoinen puutarhuri, jonka ansiosta Sääksmäen Visavuori kukoistaa yhä tänäkin päivänä. Wikströmin tytär Mielikki Ivalo muistelee teoksessaan Visavuoren paljasjalka (1984), että ateljeen ympäristössä oli muun muassa marjapensaita, ruusupenkkejä ja kurkkuhuone: "Isä itse ymppäsi eli jalosti [omenalajeja...] Spaljé-päärynäpuita isä kasvatti haluamaansa muotoon.” Jo tuhoutuneessa kasvihuoneessa kasvatettiin jopa aprikooseja ja viinirypäleitä. Ajatelkaa, sata vuotta sitten! Jälkipolville Wikströmiltä onkin jäänyt runsaasti kirjeitä, joiden välityksellä kuvanveistäjä vaihtoi tai tilasi siemeniä sekä kertasi tuttavilleen, miten kasvit Visavuoressa menestyivät. Emil Wikströmin kasvi-innostus kuvaa aikaansa. 1800-luvulla koristekasvien kasvattaminen oli miesten puuhaa. Naiset saivat huolehtia hyötykasveista, siis kodin pakollisista hoitotöistä. Tosin Visavuoressa hyötytarhaa hoiti puutarhuri, jolle palkattiin kesäksi apulaisia kitkemään ja harventamaan vihannesmaita. Suomessa huone- ja puutarhakasvien historia on lyhyt, sillä tasaista lämpötilaa ja valoa kaipaavat kasvit eivät olisi pärjänneet hämärissä savupirteissä. Ensin 1800-luvun alkupuolella huonekasvit levisivät varakkaiden ihmisten koteihin, joista ne pikku hiljaa siirtyivät tavallisen rahvaan ikkunalaudoille. Aikojen saatossa myös Visavuoren puutarhoista on kulkeutunut kasveja uusiin koteihin, milloin siemeninä isännän kirjeessä tai puutarhurin nappaaman oksanhaaran muodossa. Mitä luultavimmin naapuritiluksilla rehottaa yhä kasveja, jotka juontavat juurensa Visavuoreen. Nykyään moni ylpeilee kasviyksilöillä, joiden historia tunnetaan vuosikymmenten tai jopa sadan vuoden taakse taakse. Vanhan kannan viherkasveja pidetään usein kestävämpinä kuin pitkälle jalostettua markettimassaa. Monelle ne ovat myös läheisempiä. Minä olen hoivannut pistokkaita, jotka on aluperin taitettu isoäitini, puolisoni isoäidin ja entisen seurustelukumppanini isoäidin viherkasveista. En ole kummoinenkaan viherpeukalo, mutta huomaan, miten posliinikukan tarinan tunteminen tekee siitä erityisen tärkeän.