Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

”Oletin, että kriisiapua olisi helppo saada Koskissa” – Miksi Valkeakoskella on vaikea saada apua mielenterveyden kanssa?

Kesäkuu oli tähänastisen elämäni kamalin kuukausi. Isäni kuoli äkillisesti kuun alussa. Uskon vain toisen vanhempansa tai lapsensa yllättäen menettäneen ymmärtävän kokemani shokin ja tuskan. Olisin mieluusti sulkeutunut pimeään huoneeseen viikkokausiksi. En halunnut olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa ja joutua teeskentelemään olevani muuta kuin itkuisa, vihainen ja katkera. Kärsin paniikista ja ahdistuksesta. Toivoin, että olisin voinut paeta tuskaani ruokaan, päihteisiin tai mihin vain unohtaakseni hetkeksi asioiden oikean tolan. En halunnut kohdata suruni todellisuutta, mutta en myöskään halunnut nähdä muiden elävän normaalia elämää kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ennen kaikkea en halunnut puhua. En ollut millään tavoin työkykyinen kesäkuussa. Enkä häpeä pyytää apua, kun sitä tarvitsen. Kun mielenterveyteni ei tunnu olevan kovin vahvoissa kantimissa, tiedän, että kannattaa hakeutua ammattilaisen luo juttelemaan ihan ennaltaehkäisevistäkin syistä. Energiaahan hoidon hankkiminen vaatii, mutta oletin, että apua olisi helppo saada Valkeakoskella – onhan minulle aiemmin auliisti tyrkytetty lähetettä psykiatrille fyysisen sairauden kohdalla. Hakeuduin päivystykseen saadakseni sairauslomaa ja lähetteen kriisiterapeutille. Minut lähetettiin terveyskeskuslääkärille, jolla oli sentään hetki aikaa jutella kanssani sairausloman kirjoittamisen ohessa. Lähetettä mielenterveyspalveluihin hän ei kuitenkaan voinut kirjoittaa eikä psykologia ollut talossa perjantaisena aamupäivänä. Sain puhelinnumeron, johon soittaa viikonlopun jälkeen. Maanantaina soittoaikaa oli tarjolla ruhtinaalliset puoli tuntia. Soitin psykologin numeroon viisi kertaa ilman vastausta. Linja ei ollut varattu, jokainen puhelu päätyi vastaajaan soittoajalla. Luovutin. Sairausloman jälkeen yritin palata töihin, mutta muutaman päivän jälkeen jouduin palaamaan takaisin päivystykseen. Päivystyslääkäri kävi tilanteen kanssani nopeasti läpi, kirjoitti sairausloman ja ohjasi pyytämään mielenterveyshoitajan numeron terveyskeskukselta. Hankin numeron, mutta hoitajankin tavoitti vain arkisin puolen tunnin soittoajalla. Luovutin. En jaksanut nousta sängystä, saati soitella päivittäin lukuisiin numeroihin saadakseni apua. Voin tällä hetkellä paremmin, sillä olen sulkenut asian pois mielestäni suojellakseni itseäni ja voidakseni tehdä töitä. Pelkään sitä hetkeä, kun olen yksin enkä pysty enää pitämään tuskaa poissa, sillä en osaa käsitellä sitä. Miksi on niin vaikeaa saada apua?