Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Matti Merimäki on tottunut lähtemään töistä yöllä kolmelta ja palannut jo aamulla – Nyt vuosia toiminut suutari lopettaa: ”Nämä hommat sopivat kenelle tahansa, jos ei pelkää olla itsensä kanssa”

Sattuuko olemaan asiaa suutariin? Onko kengissä, laukuissa, vöissä ja ties missä muissa nahkaisissa ja kankaisissakin tavaroissa pientä tai isoa korjattavaa? Nyt kipin kapin Kauppatorin varrelle Merimäen kenkäkorjaamolle. Valkeakoskelainen suutarimestari Matti Merimäki lopettaa vuosikymmeniä kestäneen työuransa puolentoista kuukauden kuluttua. Samalla kääntyy jälleen yksi sivu vanhaa Valkeakoskea. –  Näin tässä käy, kun ei ole jatkajaa näköpiirissä. Ellen ala taas kiertää auttamassa muita suutareita, kuten tein jo pikku poikana, nyt 72-vuotias Merimäki naurahtaa. –  Nykyajan nuoret eivät varmaan uskaltaisi lähteä suutarin hommiin. En tiedä, pelkääkö ihminen rikkovansa jotain arvokasta asiakkaan tavaroista. Ovesta astuu sisään nainen, jonka tulee hakemaan arvokasta laukkuaan. Merimäki ei ole tehnyt mitään. Ei kannata aiotulla tavalla, sillä hihna kuitenkin repeäisi aikanaan. Neuvot eivät maksa mitään, ja nainen poistuu tyytyväisenä ja sanoo vievänsä laukun sen valmistajalle Lapin-matkallaan. Sieltä löytyisi ehkä paras ratkaisu. –  Ajattelin, että saan korvilleni, jos tekisin väärän ratkaisun. Pitää uskaltaa ja pitää olla sanojensa takana. Eiköhän se nosta tekijän arvostustakin, Merimäki naurahtaa. Lyökö suutarin työ leiville tänä päivänä? –  En pysty sanomaan vain suutarin palkasta, koska olen tehnyt paljon muutakin. Olen tehnyt lisäksi suojeluvarustuksia, veneiden kangaskattoja ja pieniä verhoiluja. Olen ollut osittain räätälikin ja halunnut tehdä työtä, jonka tuloksesta asiakas pääsee nauttimaan, Merimäki kuvailee. Suutarimestarin töissä on auttanut se, että hän sai jo nuorena sekä puu- että metallialan koulutuksen. –  Joskus ongelman ratkaisu ei aukene heti. Silloin laitan kengän sivuun ja teen hetken jotain muuta. Se yllättää, että ratkaisu edelliseen naksahtaakin pian tauon jälkeen. Se on varmaan sama juttu ristisanatehtävissäkin? – Tuo on ihan hyvä vertaus, Merimäki nauraa. ”Olen saanut tehdä töitä kaikessa rauhassa ja yksissä olosuhteissa.” Kun Merimäki on tehnyt kaikkea laaja-alaisesti, on töitäkin riittänyt. –  Monet päivät ovat olleet pitkiä, kun mies lähtee töistä yöllä kolmelta ja palaa jo aamulla.  Vaimo on sitä mieltä, että voisin alkaa olla jo kotonakin, enkä asua jatkuvasti korjaamolla. Matti Merimäki tietää, kenelle suutarin hommat sopivat. –  Kenelle tahansa, jos ei pelkää olla itsensä kanssa. Minulle parasta on ollut, että olen saanut tehdä töitä kaikessa rauhassa ja yksissä olosuhteissa. Kun asiakas on onnellinen, se lämmittää mieltä. Merimäki on opastanut alalle pyrkiviä ihmisiä, mutta apulaista ei ole ollut. Suutarin työt ovat vaativia käsityöläisen erityishommia. –  Laitteiden kanssa on oltava tarkkana. En päästä tänne, jos hiuksia ei ole kammattu taaksepäin ja kännykkää laitettu pois käsistä. Koneet eivät anna anteeksi. Yksi niistä imaisi kerran pitkän saappaan nauhat ja nielaisi melkein myös toisen käteni. "Meillä oli näköalaa järvelle. Nyt katselemme veneiden kylkiä ja kylmä tuuli puhaltaa." Miten olet jaksanut töissä näin pitkään? –  Se on vain hullua mielenkiintoa suutarin hommiin, samalla tavalla kuin soittokeikkoihin, jotka lopetin vasta kolme vuotta sitten, rumpali Merimäki kertoo. Hän oli aikoinaan myös aktiivinen ja menestynyt koiranäyttelyharrastaja. Matti Merimäki on Lepänkorvan poikia. Kotitalo sijaitsi keskellä puistoa. Siellä olivat lapsuuden leikkipaikat, ja rantatörmältä oli jyrkkä pudotus suoraan kanavan rantaan. –  Ei auttanut lähteä suoraan juoksemaan, koska olisi pudonnut suoraan soutuveneitten nokille. Siksi oli laskeuduttava polkua alas hiukan viistosti, kuten naisetkin kulkivat pyykkikärryjen kanssa rantaan. Merimäki ei olisi höylännyt töppärettä. – Meillä oli näköalaa järvelle. Nyt katselemme veneiden kylkiä ja kylmä tuuli puhaltaa torille. ”En vaihtaisi niistä ajoista hetkeäkään pois.” Lepänkorvassa oli Suutari-Eino, joka oli invalidi ja asusteli talossaan siskonsa kanssa. –  Suutari-Einoa auttelin jo keskenkasvuisena. Olin kiinnostunut hommista. Pidin leikkimökissä omaa suutaria, johon kävin hakemassa Einolta nahkapaloja ja olin tekevinäni töitä. Kun ikää tuli hiukan lisää, pääsin nöösipoikana kovalla innolla raspaamaan Einolle kenkiä, kun puunauloilla laitettiin nahkapohjia kiinni. En vaihtaisi niistä ajoista hetkeäkään pois, Merimäki sanoo. Perhe muutti Rengastielle, ja Matti Merimäki pääsi Nopean liikkeeseen Erkki Rautiaisen juoksu- ja oppipojaksi. Merimäki kävi kauppalan ammattikoulun ja Lotilan ammattikoulun ja ehti olla kaksi vuotta reissutöissä Jylhävaaran asennustehtävissä. –  Kiersin auttelemassa paikallisissa suutariliikkeissä, vaikka olin Jylhävaarassa töissä. Oma suutariliike alkoi olla kiikarissa ja kolmekymppisenä perustin oman suutariliikkeen Sääksmäentielle vuonna 1973 ja myöhemmin tulin Kauppatorille. Onhan näitä vuosia kertynyt jo riittävästi, Matti Merimäki huokaa. ” Se on vain hullua mielenkiintoa suutarin hommiin.”