Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Vain viime tipan jarrutus on monta kertaa pelastanut pyöräkolarilta peuran tai hirven kanssa – Kun ikänsä kulkee luonnossa, kohtaa isoja ja pieniä eläimiä

Laskettelen polkupyörällä reipasta vauhtia loivaa mäkeä alaspäin, kun on pakko jarruttaa niin, että takapyörä menee lukkoon. Eteen on tullut valkohäntäpeura, ja vain puolitoista metriä erottaa etupyörän sorkkaeläimen takalistosta. Kun pyörä pysähtyy, otus on mennyt menojaan. Vain muutamia vuosia aiemmin, lähestulkoon samassa paikassa tapasin silloinkin vauhdikkaasti mäkeä lasketellessani valkohäntäpeuran. Silloin vain kymmenkunta senttiä erotti yhteentörmäykseltä peuran kanssa. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Vaikka kuinka luulisi, että on mahdotonta törmätä polkupyörällä hirvieläimeen, vuosikymmenten aikana on sattunut useita tapauksia, jolloin vain viime tipan jarrutus pelastaa kolarilta. Kuten silloin, kun vielä vaihdepyörällä koetin saada kunnon vauhdin Kairantiellä Pyörtymäen kohdalla. Hirvilehmä ylitti tien parinkymmenen metrin päässä edessäni. Lisäsin vain vauhtia, koska otus oli jo menossa ojan yli metsään. Samalla oli pakko jarruttaa. Tielle pomppasi hirven vasa, ja pyörä pysähtyi puolen metrin päässä vasan kyljestä, onneksi. Mitä lienee vasan emo tehnyt, kun vasa olisi rääkäissyt, jos törmäys olisi toteutunut. Jotain voi päätellä siitä, kuinka hirviemon tiedetään puolustavan jälkeläisiään. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Metsässä kohtaa isoja ja pieniä Näitä kohtaamisia on sattunut isompien ja pienempien nisäkkäiden kanssa. Useammin sattuu kuitenkin niin, että otuksen havaitsee jo kaukaa. Viimeksi kuvasin alkukesästä hirvilehmää Virokeskin pellolla, kun se omia aikojaan ruokaili pellon laiteelle. Samalla sain hyvän käsityksen eläimen loistavasta kuulosta, mutta huonosta näkökyvystä ja varsinkin liikkumattoman kohteen hahmottamisesta. Kuvasin otusta sen tullessa näkyviin pajupensaiden takaa. Jo ensimmäinen kameran sulkimen hiljainen ääni kolmenkymmenen metrin etäisyydellä sai hirven katsomaan äänen suuntaan. Koska olin täysin liikkumatta ja maastopuvussa, ei otus hahmottanut äänen aiheuttajaa ja hetken epäluuloisuuden jälkeen se jatkoi rauhassa ruokailuaan. Pienempien nisäkkäiden näkeminen on kaksijakoista. Toiset ovat niin epäluuloisia, että pakenevat jopa silloin, kun vaistoavat jotain epäilyttävää. Sitten on niitä, jotka ovat varsin luottavaisia ihmisenkin suhteen. Kuten erään kerran syysaamuinen nuori kettu, joka istuessani tien penkalla ja kuvatessani pensaissa liikkuvia lintuja ilmaantui paikalle. Niin yllättävän äänettömästi se tuli viereeni, että meni tovi ennen kun hahmotin vieressäni istuvan ketun, joka tutki mitä ihmettä minä kamerallani pensaisiin osoittelin. Kun käänsin katseeni otukseen ja kysäisin mitä kaveri tuumii, kettu säntäsi muutaman metrin päähän märkään kasvustoon ja jäi tarkkailemaan, mitä tekisin. Kun nousin seisomaan, otus lähti ja kiersi minut varovasti tietä myöten jatkaen matkaa toisaalle. Joukkoon mahtuu arkoja ja uteliaita Jäniseläinten, niin metsäjänisten kuin rusakkojen, joukossa on sekä arkoja että hämmästyttävän luottavaisia, jopa uteliaita yksilöitä. Useasti olen hämmästynyt, kun metsäjänis tai rusakko tulee pysähtyessäni metsäautotiellä aivan jalkoihin, jopa ihmettelemään maastokenkien erikoista tuoksua. Kun otuksen ollessa siinä jalkojen juuressa kysyy, että mitäpä kaveri, ne siirtyvät pelästyneenä hiukan kauemmaksi, mutta jatkavat tekemisiään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Silloin harmittaa, kun ei ole ottanut pokkaria vyöltä ja saanut otettua kuvaa kenkiä nuuhkivasta jäniksestä. Mäyrä ja supikoira ovat arimpia. Niistä ei ehdi ottaa valokuvaa pyörän selästä noustuaan. Lisäksi on muutamia sellaisia otuksia – kuten ilveksiä, susia ja karhuja – joista mieluusti kuvia ottaisi, mutta vaikka eläimiä on kohdannut, minulle ne eivät ole suostuneet poseeraamaan. Vanhemmiten olen alkanut arvostaa kohtaamisia pelkästään kohtaamisten vuoksi. Kun ikänsä liikkuu metsissä, ehkä jonain päivänä kohdalle tulee avohakkuulla kulkeva kontio ja jää kameran muistikortille kuvaksi. Jotta ei käy, kuten eräänä kesäpäivänä, kun häiritsin karhuemon ja pennun päivätorkkuja. Silloin emokarhu karjaisi niin, että läheisen sääksen pesän emolintukin tuli katsomaan, mitä on tapahtumassa. No, vaikka odottelin kameran kanssa metsäautotien puupinolla, näin vain häivähdyksiä ruskeasta turkista kuusitaimikon reunassa, kun emo murahdellen hätisteli pentua kauemmaksi ihmisestä.