Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Nyt puhuvat Sääksmäellä syntyneen kenkämogulin Emil Aaltosen jälkeläiset – rikkaus ja kuuluisuus eivät seuraa samassa mitassa neljänteen polveen asti, jättimäinen osakevarallisuus karttuu ulottumattomissa

Maalaistie mutkittelee Länsi-Uusimaan kumpuilevassa kulttuurimaisemassa ja paikannimet käyvät koko ajan vieraammiksi: Kiikala, Suomusjärvi ja vihdoin perillä pienen, kauniin järven rannalla lähellä Karjalohjaa. Täältä aloitamme tutustumisen Sääksmäellä Metsäkansan kylässä syntyneen kenkätehtailijan ja mesenaatin Emil Aaltosen (1869–1949) merkittävään elämäntyöhön ja sen perintöön. Lue lisää: Vuorineuvos lahjoitti kotikylälleen kirkon –Metsäkansassa juhlitaan 80-vuotiasta kirkkoa ja sen rahoittanutta Emil Aaltosta Karjalohja ei liity yhtään mitenkään Aaltosen elämään, mutta täällä asuu rouva, joka pystyy parhaiten kertomaan hänestä. Inkeri Virkkunen (o.s. Kaukoranta) on nimittäin viimeisiä elossa olevia ihmisiä, joka on paitsi tavannut myös tuntenut Emil Aaltosen. Inkeri Virkkusen, 91, eno, vuorineuvos Lauri J. Kivekäs (1903–98) oli Aaltosen vävy, ja sitä kautta myös Virkkunen oli lapsena ja nuorena naisena osa Emil Aaltosen laajaa perhepiiriä. Virkkunen muistelee kahvipöytänsä ääressä sota-aikaa, jolloin hän oli teini-ikäisenä Tampereella enonsa perheessä paossa Helsingin pommituksia. Tuolloin ja vielä sodan jälkeenkin hän istui silloin tällöin Pyynikinlinnan ruokapöydässä Emil Aaltosen vieressä, jota Inkeri-tyttö kutsui ukiksi parhaan ystävänsä, serkkutyttönsä Pirkon esimerkin mukaan. Millaisen vaikutuksen mahtava teollisuusmies ja mesenaatti teki nuoreen sukulaistyttöön? – Hän oli kunnioitusta herättävä, mutta aivan viehättävä ihminen. Hän käyttäytyi arvokkaasti ja oli valokuvissa vakava, mutta ihmisenä hän ei ollut ollenkaan pelottava vaan iloinen ja jopa hieman vekkuli, kuvailee Virkkunen nyt yli 70 vuotta myöhemmin. Nuorelle naiselle kommunikointi kenkäpatruunan kanssa ei kuitenkaan ollut mutkatonta. 1940-luvulla lapset ja teinit saivat näkyä, mutta eivät kuulua. Virkkunenkin muistelee, että hän huolehti ruokapöydässä pääasiassa siitä, miten osaa käyttäytyä nätisti. Juttu jatkuu kuvien jälkeen. Tummat pilvet nousevat Emil Aaltonen oli tuolloin jo yli 70-vuotias. Elämä oli kohdellut häntä hyvin, vaikka vaimo ja kaksi lasta olivat kuolleet jo vuosikymmeniä sitten. Yhtiöt olivat selvinneet niin sisällissodasta kuin 1930-luvun lamasta. Kenkätehtaat työllistivät 1 300 ihmistä, muovialan pioneeri Sarvis oli tuottanut voittoa jo toistakymmentä vuotta ja sota piti Lokomon tehtaiden tuotantolinjat kiireisinä. Vävy Lauri J. Kivekäs oli ottanut vastuuta Aaltosen kenkätehtaiden johdossa jo 1920-luvun lopulla, joten elämäntyön jatkaja oli valmiina. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Sodan jälkeen ensimmäiset tummat pilvet alkoivat kerääntyä taivaalle. Aaltonen oli ostanut vuonna 1917 Ylikartanon 2 600 hehtaarin suurmaatilan Mäntsälästä, mutta vuoden 1945 maanhankintalaki lohkaisi maista valtaosan karjalaissiirtolaisten asuttamiseen. Kenkätehtaiden, Sarviksen, Lokomon ja Nanson tulevat kriisit odottivat jo taivaanrannassa, mutta kenellekään ei ollut vielä kykyä nähdä niitä. Neljäs polvi kasvattaa hevosia Vahannan ratsastustallin tilukset Ylöjärveltä ovat viime näkemältä laajentuneet niin, että on vaikea päättää, mihin autonsa pysäköisi. On talleja, ratsastusmaneesi, asuinrakennuksia, laitumia ja kenttä. Hevosen hirnuntaa kuuluu sieltä täältä, mutta ihmisiä ei näy missään. Lopulta Annu Virkkunen-Laari löytyy komean maneesin sisätiloista. Valmennustunti on juuri päättymässä ja aloitamme rupattelun tilan omistajan satulahuoneessa. Virkkunen-Laari on Emil Aaltosen tyttärentyttärentytär eli neljättä polvea Aaltosen suvussa. Tämän sukupolven jälkeläisiä on yli kaksikymmentä, toinen puoli Elsa Kivekkään puolelta kuten Virkkunen ja toinen puoli Emil Aaltosen toisen tyttären Saimi Mustakallion puolelta. Miten Emil Aaltosen henkinen ja maallinen perintö näkyy serkussarjan nuorimmaisen, ratsutilallinen Annu Virkkunen-Laarin elämässä? – Päällimmäisenä on loputon kiitollisuus. Olen enemmän kuin onnellinen ja tunnen itseni äärimmäisen etuoikeutetuksi. Virkkunen-Laarin ratsutila on alun perin hänen isänsä, Lokomon toimitusjohtajana pitkään työskennelleen Veikko Virkkusen 1970-luvun alussa hankkima, joten se ei ole suoranaisesti Emil Aaltosen perintöä. Laari sai tilan vanhemmiltaan perintönä vuonna 1995, jonka jälkeen hän on kasvattanut siitä menestyksekkään ratsutilan. Nykyään siellä toimii ratsastuskoulu ja -seura Goodwill Riders. Ratsutilan menestystä ei kuitenkaan ole rakennettu perintörahoilla vaan raskaalla fyysisellä työllä. Virkkunen-Laari kertoo, kuinka hänen vanhempansa tulivat 1990-luvun lopulla ensimmäisen kerran tutustumaan aloittelevan ratsutilan toimintaan. Perhe istui aamiaispöydässä, kun isä selvitti kurkkuaan, mikä ennakoi, että seuraavaksi on luvassa vakavaa puhetta. – Hän oli nähnyt kolmen päivän ajan, miten olin tilan arkisissa töissä joka päivä aamuseitsemästä iltakymmeneen. Sitten hän sanoi, että kun hän tämän on nähnyt, et ole tytär todellakaan valinnut reittiä, jossa aita on matalin. Samalla keskinäinen suhteemme loksahti toiseen asentoon ja hän ymmärsi, että haluni työskennellä hevosten parissa tulee jostain syvältä. Virkkunen-Laari ei välitä puhua yksityiskohtaisemmin varallisuudestaan, koska "aviomies tietää ne asiat paremmin". Verotiedoista käy kuitenkin ilmi, että hänellä on ollut esimerkiksi vuonna 2007 pääomatuloja 380 000. Lisäksi ratsutilan kehittäminen on yli kahdenkymmenen vuoden työn jälkeen niin pitkällä, että Virkkunen-Laari pystyy pikkuhiljaa elvyttämään kilparatsastajan uraansa ja keskittymään enemmän perheeseensä. Tilukset ovat yhä hänen omistuksessaan, mutta ratsutilan toimintaa pyörittää uusi yrittäjä. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Olisiko pitänyt alkaa uudistua aiemmin? Emil Aaltonen oli kuollut joulukuussa 1949. Yritykset voivat hyvin, vaikka suurin osa Ylikartanon mahtitilan pelloista ja metsistä oli siirretty valtion päätöksellä karjalaisevakoille. Aikanaan Nordenskiöldin suvun 1700-luvulla perustamaa taloa jäivät isännöimään Aaltosen tytär Saimi puolisonsa Jooseppi Mustakallion kanssa. Tampereella tilanne alkoi kriisiytyä 1960-luvulla. Tuontikengät alkoivat verottaa Aaltosen kenkätehtaiden menestystä ja pääjohtaja, vuosisadan alussa syntynyt Lauri J. Kivekäs alkoi lähestyä eläkeikää. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Ensimmäinen iso siirto toteutui vuonna 1970, kun Lokomo fuusioitiin Rauma-Repolaan 28,5 miljoonan markan kaupalla. Kivekkään vävy ja Annu Virkkunen-Laarin isä Veikko Virkkunen siirtyi kehittämään Rauma-Repolaa ja Lokomosta Virkkusen perheelle irrotettua Rotatoria. Jälkipolvet voivat nyt pohtia ja viisastella, oliko tuossa se kulminaatiopiste, jossa Aaltosen imperiumin olisi pitänyt alkaa uudistua. Tampereen kauppakamarin pitkäaikainen toimitusjohtaja ja entinen kansanedustaja (kok.) Matti Hokkanen pääsi seuraamaan läheltä Aaltosen dynastian hiljaista, mutta väistämätöntä hiipumista. Hokkasen mielestä syntyi tilanne, että vanha johtaja Kivekäs ei kyennyt valitsemaan itselleen seuraajaa – osin kaiketi eripuraisten jälkeläistensä takia. Hokkasen näkemyksen mukaan vävy Veikko Virkkusella olisi voinut olla tarvittavaa visionäärisyyttä, mutta muu perhe ei häntä hyväksynyt, ja niin hän siirtyi Lokomo-kaupan myötä pois Aaltonen-yhtiöiden ytimestä. Kivekkään oma poika Olli (1938–2000) oli mukana liiketoimien ytimissä ja "yritti sitä ja tätä, mutta veto puuttui", kuten Hokkanen nyt myöhemmin kuvailee. Kivekäs koulutti kyllä seuraajakseen ensin nuoren polven johtajalupausta Olli Pellasta (s. 1929) ja sitten myöhemmin UPM:n ja Yhdyspankin johtajana tunnettua Vesa Vainiota (s. 1942) mutta Pellas kuoli yllättäen vuonna 1968 ja Vainio ehti olla Kivekkään jälkeen toimitusjohtajana vuonna 1976 vain tovin, kunnes lähti pois näkemyserojen kasvettua liian suuriksi. Lopulta Kivekäs jatkoi itse yhtiöiden hallituksen puheenjohtajana peräti vuoteen 1980 asti eli 77-vuotiaaksi. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Aaltonen elää Pyynikinlinnassa Annu Virkkunen-Laarin samanikäinen serkku Onerva Utriainen jakaa elämänsä synnyinkaupunkinsa Helsingin ja Melbournen kotiensa sekä sukunsa Lempäälässä sijaitsevan kesähuvilan välillä. Puhumme siis Pyynikinlinnasta ja Emil Aaltosen kulttuuriperinnöstä puhelimen ja sähköpostin välityksellä maailman eri puolilta. Emil Aaltonen hankki Pyynikinlinnan kodikseen vuonna 1932 ja asui siellä kuolemaansa asti. Myöhemmin siellä asui hänen tyttärensä Elsa (1902–78) miehensä, vuorineuvos Kivekkään kanssa 1970-luvulle asti. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Pyynikinlinnalle oli lähellä koitua 1980-luvulla sama kohtalo kuin yhtiöille ja sen kiinteistöille. Onerva Utriaisen äiti Eila kuitenkin pelasti rakennuksen ostamalla sen sisarensa Kirsti Berglundin kanssa. He suunnittelivat muuttavansa vanhempiensa entisen kodin julkiseksi tilaksi jonkinlaiseen kulttuurikäyttöön, mutta tarkempia suunnitelmia ei tuossa vaiheessa vielä ollut. Pikkuhiljaa rakennus löysi paikkansa aktiivisena näyttelytilana, jossa näkyi muun muassa Eila Kivekkään suuri kiinnostus antropologiaa kohtaan. Rakennuksen käyttötarkoituksen muutos synnytti silloin tällöin tragikoomisia tilanteita. Vuorineuvos Kivekäs oli itse paikalla, kun länsiafrikkalaista dogoniheimoa esittelevä näyttely avattiin. Sohiessaan lattialle levitettyä hiekkaa djembe-rumpujen toivottaessa hänet tervetulleeksi hän tokaisi: "Minä muistan, että on ollut aika, kun minä kutsuin tätä taloa kodikseni". Eila Kivekkään ansiosta Emil Aaltosen säätiö palasi perustamishuoneeseensa Pyynikinlinnan kirjastoon ja merkittävä osa Aaltosen taidekokoelmaan kuuluneita tauluja on yhä esillä linnan seinillä. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Varsinainen Emil Aaltosen museo sai alkunsa vuonna 1999 kuolleen Eila Kivekkään perinnöstä. Tytär Onerva Utriainen johti viitisen vuotta Pyynikinlinnan näyttelytoimintaa ennen kuin museolle palkattiin johtajaksi Mika Törmä vuonna 2004. Utriainen on yhä museon toimikunnassa, mutta jatkaa omaa elämäänsä muualla. Hänellä on kuitenkin edelleen museonjohtajaakin tärkeämpi rooli Emil Aaltosen perillisten joukossa. Hän on se kokoava voima, joka on jo parinkymmenen vuoden ajan kutsunut joka heinäkuu serkukset ja heidän jälkeläisensä kesäjuhliin isovanhempiensa huvilalle Lempäälään. Siemen tuolle säännölliselle yhteydenpidolle oli luotu jo 1960–70-luvun kesinä, jolloin Onerva serkkuineen vietti lomiaan suvun toisessa kesäpaikassa Uudenkaupungin saaristossa. Näin Emil Aaltosen henkinen perinne siirtyy yhä sukupolvelta toisella. Näin vähän tehtaista on enää jäljellä Emil Aaltosen teollisuusimperiumin purkaminen alkoi toden teolla 1980-luvun puolivälissä. Vuoden 1984 elokuussa Aaltosen kenkätehdas siirtyi Rentto Oy:n omistukseen. Viialan Nahkatehdas myytiin Friitala Oy:lle lokakuussa 1985. Aaltosen tehtaat luopui samana vuonna myös Sarviksesta. Sarviksen Tampereen tehtaan toiminta päättyi 1990-luvun alussa, kun osake-enemmistön ostanut Hackman siirsi tehtaan koneet ja muotit Ruotsiin. Vuoden 1985 joulukuussa Aaltosen imperiumiin kuuluneen, Eila Kivekkään johtaman ja Juupajoen Korkeakoskelle toimineen Suomen Puunjalostus Oy:n osakekanta siirtyi vasta perustetulle kehitysyhtiölle Panostaja Oy:lle. Panostaja osti myös kaikki Aaltosen yhtiöiden kiinteistöt kaupalla, jonka summa oli arviolta 200–300 miljoonaa markkaa. Liiketoiminta sai uudet jatkajat ja perilliset rahansa. Miten tehtaiden ja kiinteistöjen sitten kävi uusien omistajien ohjauksessa? Hyvinkääläistä Rentto-yhtiöitä vuodesta 1995 johtanut Markku Rentto kertoo, että Aaltosen kenkätehdas oli kannattava usean vuoden ajan 1980-luvun lopulla, mutta Neuvostoliiton kaupan romahdus ja Kiinan tekstiiliteollisuuden nousu lopettivat yhtiön kenkätuotannon. Nykyään myös kaapeliliiketoimintansa myynyt Rentto Oy toimii kiinteistösijoitusyhtiönä. Entä miten Aaltosten kiinteistöjen kävi Panostajan käsissä. Yhtiön perustajiin kuulunut Matti Koskenkorva arvioi, ettei yksikään Aaltosen kiinteistöistä ole enää Panostajan hallinnassa. Viimeisenä myytiin Hatanpäänhovi VVO:lle (nyk. Kojamo) viime vuosikymmenen alussa. Koskenkorvan mukaan Aaltosen kiinteistöt olivat Panostajalle enemmän rönsy kuin oman liiketoiminnan ydintä. – Ei sitä silti huonolla muistella. Myyjätkin olivat kovin tyytyväisiä. Kyse oli tavallaan sukupolvenvaihdoksesta ja jonkun piti tehdä se jalkatyö. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Rotator selviytyi 1990-luvun lamaan asti Yksi Aaltosen imperiuminhaaroista eli, kasvoi, kehittyi ja voi hyvin 1990-luvun alkuun asti. Vuonna 1954 perustettu maanrakennuskoneita myyvä Rotator oli vuoden 1970 yritysjärjestelyissä päätynyt Lauri Kivekkään tyttären Pirkon ja tämän miehen Veikko Virkkusen Loktam-holding-yhtiön omistukseen. Perheen esikoinen, syntymänimeltään Aarno, kutsuttiin 32-vuotiaana yhtiön toimitusjohtajaksi. Myöhemmin Toni Virkkusena tunnettu liikemies uudisti yhtiön ja hankki yhtiölle uusia edustuksia. Vuoteen 1989 mennessä Rotator ylsi jo 320 miljoonan markan liikevaihtoon. 1990-luvun alun lama kolkutteli kuitenkin jo ovella ja Virkkunen joutui perheyhtiöineen totisen paikan eteen. Maarakennusala romahti ja alan volyymista katosi vuodessa 80 prosenttia. Vuonna 1992 Virkkusen perheen oli pakko myydä yrityksensä liiketoiminta SGN-yhtiöille. Sukuperinnöstä luopuminen otti koville, vaikka Virkkunen on myöhemmin haastattelussa todennutkin myyneensä Rotatorin "hyvään hintaan". – Liiketoimintanäkökulmasta ratkaisu oli oikea. Olosuhteet olivat sellaiset, ettei vaihtoehtoa ollut, muistelee Virkkunen vuosien takaisia käänteitä. Nyt Virkkunen katsoo Rotator-menneisyyttään jo paremmalla mielellä. – Loppujen lopuksi siitä ajasta jäi hyvä mieli. Uudistimme, hankimme uusia tuotteita ja nousimme alan markkinajohtajaksi. Ehdimme luoda yritykselle pohjan, joka auttoi sitä pärjäämään myöhemmin. On syytä muistaa, että siinä olisi voinut käydä paljon huonomminkin. Virkkunen ei halua vieläkään valaista tarkemmin, paljonko hän ja hänen sisaruksensa Rotatorin myymisestä saivat, mutta korostaa nyt, ettei summa ollut järin suuri. – Siinä tilanteessa yksikään ostajaehdokas ei olisi ollut valmis maksamaan paljoa. Myöhemmin Virkkusen nimi on noussut säännöllisin väliajoin esiin erilaisissa kehitysprojekteissa. Hän oli aktiivisesti käynnistämässä ja markkinoimassa Lempäälän Ideaparkia ja toimi jonkin aikaa sen vähemmistöosakkaanakin runsaat kymmenen vuotta sitten. – Olen ollut aina sellainen käyntiin laittaja, luonnehtii Virkkunen vetäytymistään Ideaparkista. Nyttemmin Virkkunen on ollut aktiivinen erilaisissa kaupunkikehityshankkeissa sekä ilmailualan projekteissa, muun muassa Tampere-Pirkkalan-lentokentän tulevaisuutta visioineessa AiRRport-konseptissa. Emil Aaltosen elämäntyö ja sukuperintö näkyvät Virkkusen elämässä yhä. Hän toimii Emil Aaltosen muistorahaston puheenjohtajana. Säätiö tukee kenkäalalla opiskelevien ja alalla jo työskentelevien ammatillisia opintoja. Tätä haastattelua antaessaan Virkkunen istuu oman kesähuvilansa terassilla Lempäälässä, vastarannalla suvun Pauniemeä. Tavallaan huvilakin on Aaltosen perintöä, vaikka hänen nykyiset maaomistuksensa ovat Aaltosen vävyn Lauri Kivekkään peruja. – Tässä se perintö näkyy. Muuten aika vähän. Olen aina yrittänyt tehdä itse enkä jäädä sen päälle, mitä olen saanut. Mutta toki voin todeta, että hyväksi se on ollut. Virkkunen kokee, että Aaltosen jättämä henkinen perintö on materiaalista perintöä merkittävämpi. – Esi-isieni esimerkki ja elämän arvot kuten yritteliäisyys ovat antaneet elämääni voimaa. Joskus tunsin olevani esi-isieni varjossa, mutta nyt ajattelen, että ne ovat juureni ja nyt on minun vuoroni heilua tuulessa. Loppujen lopuksi Rotatorillekin kävi hyvin. Uudet omistajat ovat onnistuneet kasvattamaan yritystä ja vuonna 2016 sen liikevaihto oli jo 74 miljoonaa euroa. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Kartanonherra kasvattaa fasaaneja Selvittääksemme, missä Emil Aaltosen maallinen perintö on parhaiten säilynyt meidän on matkustettava kaksi tuntia Tampereelta etelään, jo aiemmin mainitulle Ylikartanon tilalle Mäntsälään. Ajan aurinkoisena aamuna kartanon pihaan. Eteeni avautuu massiivinen, linnamainen rakennus. Ihmisiä ei näy, vain fasaaneja. Hetken odoteltuani palkolliselta näyttävä herra tulee mönkijällä pihaan. Kysyn talon isäntää. – Hän on tuolla peremmällä, kartanolla. Ihailemani rakennus ei siis ollutkaan tilan päärakennus vaan henkilökunnan asuintalo. Sieltä peremmältä löytyy tyylikäs, köynnöskasvien koristama 1700-luvulla rakennettu kartano, jonka edustaa vartioi kaksi Wäinö Aaltosen veistämää leijonapatsasta. Pääovella minut vastaanottaa kartanonherran elkein suvun toisen haaran päämies Kari Mustakallio . Hänen isänäitinsä oli Emil Aaltosen tytär Saimi, joka sai kartanon hoidettavakseen Emil Aaltosen kuoltua. Hän piti tilaa 1980-luvun puoliväliin asti ja siirsi sen pojalleen, Aaltosen yhtiöiden johtajistoon kuuluneelle Antille , jonka kuoltua 1993 isäntänä on toiminut Kari. Näyttävää aulaa komistavat keihäsantilooppien trofeet. Kari Mustakallio on kaikesta päätellen innokas metsämies. Ruokasalin seinillä on kartanon omistajien muotokuvat: harmaahapsinen Emil Aaltonen, hänen tyttärensä Saimi, tämän poika Antti ja myös Kari pienenä poikana. Jyhkeä astiakaappi muistuttaa entisen omistajansa taustasta. Se on tamperelaisen puusepän mestarinäyte sadan vuoden takaa. Myös muut kalusteet ovat Emil Aaltosen aikaisia. Vetäydymme yläkerran salongin pehmeille sohville keskustelemaan paitsi Kari Mustakallion elämästä myös hänen johtamansa Emil Aaltosen säätiön toiminnasta. Helsingissä asuvan Mustakallion elämässä Emil Aaltosen perintö näkyy ennen kaikkea tässä kakkoskodissa ja sen ympäristössä. Tuolla on Aaltosen rakennuttama sikala, tuossa peltoa, jossa oli edistyksellisesti salaojat jo 1920-luvulla. Emil Aaltonen vietti tilalla runsaasti vapaa-aikaansa ja niin tekee myös hänen perillisensä neljännessä polvessa. Tilan pellot on kuitenkin vuokrattu ulkopuolisille ja lihakarjakin myytiin kannattomana pois Antti-isän kuoltua noin 25 vuotta sitten. Nyt Kari Mustakallio saa kartanon kulut peittoon vuokraamalla henkilökunnan asuintiloja. Vuokralaisia on kolmisenkymmentä ja toiveissa on kunnostaa lisää tiloja asuinkäyttöön. Tilalla on myös pienimuotoista metsästystoimintaa. – Kallis harrastus, summaa hän kartanon pitämisen ihanuuden. Oman elämäntyönsä Mustakallio on tehnyt isältään perimässä, suodattimia valmistavassa M-Filter-yhtiössä. "Sääli, että elämäntyö hävisi niin nopeasti" Kari Mustakallio ei sen enempää kuin sisaruksensa, serkkunsa tai Kivekkään haaran kaukaisemmat serkkunsa ollut vielä 1980-luvulla päättämässä Aaltosen yhtiöiden asioista. Omaisuuden myynti jäi edellisen, nyt jo kokonaan edesmenneen sukupolven harteille. Mustakalliolla on kuitenkin käsitys, ettei yhteiselo Aaltosen maallisen perinnön äärellä ole aina ollut suvussa yhtä sopuisaa kuin nyt, kun perintö on jaettu ja kaikki ovat jo omillaan. – Olen itse yrittänyt miettiä, että oliko kirouksemme siinä, että yhtiö oli niin varakas. Pankki ei koskaan päässyt puuttumaan toimintaan, hän sanoo. Mustakallio muistuttaa, että sama kaava on toistunut monien muidenkin suomalaisten perheyritysten kanssa. – Jälkeenpäin olen ajatellut, että yhtiö missasi sen vaiheen, kun olisi pitänyt alkaa uusiutua. Ei kuitenkaan ole syytä osoittaa ketään sormella. Kaikki omistajat olivat kuitenkin jo niin varakkaita, ettei kenenkään toimeentulo ollut enää riippuvainen yhtiöstä. Silloin oli mahdollista tehdä yhtiön kannalta myös huonoja päätöksiä. Aaltosen tarina alkaa entistä enemmän kuulostaa perheyhtiöiden kiroukselta: ensimmäinen sukupolvi perustaa, toinen kasvattaa ja kolmas tuhoaa. Mustakallio pohtii yli 30 vuotta vanhoja käänteitä haikeana. – On sääli, että Emil Aaltosen noin merkittävä elämäntyö hävisi niin nopeasti. Mutta toisaalta olisimmeko me jälkeläiset yhtään sen onnellisempia, jos Aaltonen olisi nyt miljardiyritys? Sitä on vaikea sanoa. Mustakallio vahvistaa serkkujensa näkemyksen, ettei jälkeläisten kesken ole jäänyt mitään kipupisteitä. Jokainen on saanut osuutensa ja rakentanut sen jälkeen oman elämän. Emil Aaltosen maallisesta perinnöstä hänellä on hyvin samanlainen näkemys kuin Toni Virkkusella. – Peritty varallisuus antaa hyvät lähtökohdat, mutta työ täytyy itse tehdä. Suku vaikuttaa varakkaassa säätiössä 23 perillisen lisäksi Emil Aaltosen elämäntyö jatkuu monissa yhdistyksissä ja säätiöissä, joista tärkein on Emil Aaltosen säätiö. Kari Mustakallio on toiminut säätiössä isänsä kuolemasta lähtien, ensin hallituksessa ja vuodesta 1996 asiamiehenä. Säätiössä on perinteisesti ollut suvun molempien haarojen edustaja. Kivekkäitä edustaa hallituksessa Eeva Berglund . Säätiön hallituksen muiden jäsenten nimiä ei kerrota julkisuuteen. – Emme halua salailla mitään, mutta koska hallituksen jäsenet toimivat myös apurahapäätösten esittelijöinä, he joutuivat jopa painostuksen kohteeksi apurahapäätöksissä. Heidän riippumattomuutensa sai kolhuja, ja siksi päätimme, että emme jatkossa enää julkista hallituksen kokoonpanoa, Mustakallio perustelee. Säätiö jakaa vuosittain keskimäärin 6,5 miljoonaa euroa apurahoja tieteentekijöille. Viime vuonna summa kohosi peräti 8 miljoonaan euroon. – Ajatus on, että emme joutuisi huonoinakaan aikoina pudottamaan jaettavien apurahojen määrää. Millaisesta osakepääomasta noin suuria apurahoja pystytään jakamaan? Mustakallion vastaus mykistää ja vetää monia langanpäitä yhteen. – Emil Aaltonen perusti säätiön vuonna 1937 ja siirsi siihen osan varallisuuttaan, arviolta 6–10 prosenttia omaisuudestaan. Siitä se on pikkuhiljaa kasvanut ja kehittynyt. Pääoma on nyt noin 240 miljoonaa euroa. Ulkopuolinen ei voi olla millään ajattelematta, miten tuollainen summa polttelisi jälkeläisten käsissä, jos perintöä ei olisi säätiöity vaan se olisi kartuttanut perikunnan varallisuutta kaikkien näiden vuosikymmenten ajan. Jokainen voi myös laskea, mikä Aaltonen-imperiumin arvo olisi, jos loput 90 prosenttia Aaltosen omaisuudesta olisi tuottanut ja kehittynyt yhtä hyvin kuin säätiössä. Mutta kuten Mustakallio ja muut perilliset suurin piirtein samoin sanankääntein toteavat: – Säätiö on ollut Emil Aaltosen tahto ja sitä olemme ilomielin kunnioittaneet. Emil Aaltosen perintö elää siis sittenkin. Se voi hyvin ja hyödyttää suomalaista yhteiskuntaa näillä näkymin ei yhtään kauempaa kuin ikuisesti. Jälkeläisetkin voinevat olla tyytyväisiä. Isoisoisän jättämä maallinen perintö antoi hyvät lähtökohdat, mutta suurin lahja on ehkä sittenkin ollut se, että perilliset neljännessä polvessa elävät sovussa ilman repiviä perintöriitoja. Viidennelle polvelle Emil Aaltonen on enää mies historiasta. – Hyvä jos tietävät edes nimen, miettii Kari Mustakallio. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Sitkeä Nanso jatkaa yhä suvun omistuksessa Nanso ei välttämättä ole Aaltosen teollisuusimperiumin yrityksistä menestynein, mutta sitkeimmäksi sitä voi kutsua. Aaltosen perilliset yrittivät ylläpitää laajamittaista kotimaista tekstiilituotantoa Nokialla ja Torniossa viime vuosiin asti, mutta toimintaa oli käytännössä mahdotonta saada kannattavaksi. Alun perin värjäämöksi vuonna 1921 perustettu Nokian Kutomo valmisti aluksi laamapaitoja ja myöhemmin alusvaatteita, yöasuja ja sukkahousuja. Nokian ja Tornion tehtaat sulkeutuivat syksyllä 2016. Nanson tuotteiden suunnittelu, myynti, markkinointi ja jakelu ovat senkin jälkeen säilyneet Suomessa. Noin 82 prosenttia Nanson osakkeista on Emil Aaltosen jälkeläisten omistaman Pauniemi Oy:n hallussa. Yhtiön viime vuosien tilinpäätökset kertovat karua kieltään alan kannattavuudesta. Vuonna 2015 Pauniemi Oy teki neljän miljoonan euron tappion, vuonna 2016 voittoa kertyi 5,8 miljoonaa lähinnä tytäryhtiöiden myynnistä, mutta viime vuonna tappio kasvoi taas 3,6 miljoonaan euroon. Tilinpäätöstietojen mukaan osakkaat ovat joutuneet rahoittamaan yrityksensä toimintaa omasta pussistaan noin miljoonan euron pääomalainalla. Osinkoa yhtiö ei toissa vuonna maksanut lainkaan. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Pauniemi Oy:n hallituksessa istuvat Emil Aaltosen suvun Kivekkään haaran jälkeläiset Juha Berglund (pj.), Elina Kivekäs , Mikko Kivekäs , Liisa Kylmänen , Onerva Utriainen ja Antti (Pietari) Utriainen . Kivekkään sisarussarjaan kuuluva Kati Kivekäs on yhtiön toimitusjohtaja. Myös Nanso-Groupin hallituksen puheenjohtajana toimivan Emil Aaltosen tyttärentyttärenpojan Juha Berglundin mukaan valoa näkyy tunnelissa. – Meillä on yhtiössä selvä näkemys, miten tästä jatketaan eteenpäin. Talousvaikeuksista huolimatta tosiasia on, että Nanso on Emil Aaltosen yhtiöistä ainoita, jotka ovat sinnitelleet suvun omistuksessa nykypäivään asti, pian lähes sadan vuoden ajan. – Olemme sen perintönä saaneet ja olemme pyrkineet kunnioittamaan sitä perintöä, muotoilee 30 vuotta Nanson hallituksessa istunut Berglund. Syntyy 29.8.1869 Sääksmäen Metsäkansan kylässä. On 19-vuotiaaksi asti nimeltään Emil Widell. Aloittaa kiertävän suutarin oppilaana, eteni kisälliksi ja perusti 20-vuotiaana oman suutarinliikkeen Hattulan Nihattulaan. Menee naimisiin Olga Malisen kanssa vuonna 1896. Avioliitosta syntyy vuosina 1897–1902 neljä tytärtä, joista kaksi kuolee lapsena. Aloittaa teollisen kenkien valmistuksen 33-vuotiaana vuonna 1902. Vaimo Olga kuolee vain 35-vuotiaana vuonna 1905. Aaltonen ei koskaan mene uusiin naimisiin. Aaltonen siirtää tehtaansa vuonna 1905 Tampereen Tammelaan entisen keppitehtaan tiloihin. Vuonna 1910 tehdas siirtyy Tammelantorin pohjoislaidalle entisen tapettitehtaan tiloihin. Aaltonen on 41-vuotias. Vuonna 1913 Aaltosen tehdas valmistaa jo yli 200 000 kenkäparia vuodessa. Osallistuu kaupunginvaltuutettuna Tampereen politiikkaan vuosina 1915–18 Vuonna 1915 on mukana perustamassa Lokomo Oy:tä. Vuonna 1917 Tampereen kenkätahdas vaihtaa nimensä Aaltosen kenkätehtaaksi. Työntekijöitä on jo 450. Samana vuonna maataloudesta kiinnostunut Aaltonen ostaa yli 2 000 hehtaarin Ylikartanon tilan Mäntsälästä. Aaltoselle myönnetään kauppaneuvoksen arvonimi vuonna 1921. Hän on 52-vuotias. Yritystoiminta laajenee merkittävästi 1920- ja 30-luvulla. Perustaa nimeään kantavan säätiön tieteen tukemiseksi vuonna 1937. Saa vuorineuvoksen arvonimen talvisodan kynnyksellä 1939. Täyttää 70 vuotta. Luopuu 78-vuotiaana toimitusjohtajan tehtävästä. Yhtiöt työllistävät jo yli 3 000 ihmistä. Kuolee Tampereella 16. joulukuuta vuonna 1949.