Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö

Suo, poimuri ja rääkyvä kakara: ”Vaikka lajitietämykseni on kaukana aukottomasta, luontoa olen oppinut arvostamaan”

Suomalaiset kehuvat olevansa luontoihmisiä. Pari vuotta sitten Suomesta tuli maailman ensimmäinen maa, joka antoi luonnolle oman liputuspäivän. Suomen luonnon päivää vietetään ensi lauantaina. Samaa aikaan ollaan vähän huolissaan siitä, miten meille luontoihmisille käy. Uskotaan, että kaupunkien kasvatit ovat jo luonnosta vieraantuneita eikä luontoa osata arvostaa kuten ennen. Etenkin lasten ja nuorten luontosuhdetta päivitellään aina säännöllisin väliajoin – eiväthän nykynuoret enää erota edes mäntyä kuusesta. Brändien logot ovat jääneet mieleen paremmin. Myönnän nyt, että omissa tiedoissanikaan ei ole kehumista. Erotan puolukan ja mustikan toisistaan, ja tiedän, että metsässä kasvaa sekä havu- että lehtipuita. Sen sijaan suuri osa linnuista ja perhosista on minulle – no, lintuja ja perhosia. Lokin sentään tunnistan, mutta niitäkin taitaa olla montaa sorttia. Vaikka lajitietämykseni on kaukana aukottomasta, luontoa olen oppinut arvostamaan. Luultavasti saan kiittää siitä vanhempiani ja koululaitosta, joka vei meidät pikkunatiaiset vaeltamaan ja melomaan silläkin uhalla, että muutama meistä väistämättä keinahti kanootista koskeen. Vanhempiani pakottivat lapsensa mustikkametsään ja hillasuolle, vaikka rääkyvä uhmaikäinen kakara ei tainnut varsinaisesti olla luontoihminen. Siellä sitä kuitenkin oltiin vuosi vuoden perään – vetisellä suolla väistelemässä oksista riippuvia hämähäkin seittejä, kun kumpparit molskahtelivat suomättäältä toiselle ja pienet sormet hapuilivat kohti hillan varpuja. Itkin ja poimin, itkin ja poimin. Ei auttanut. Sanko täyteen, ennen ei lähdetä! Hassua kyllä, nykyisin juuri suomaisema tuntuu kaikkein kotoisimmalta. Suolta en malttaisi lähteä pois ollenkaan silloin, kun sinne pääsen. Maisema tuoksuineen ja äänineen on piirtynyt jonnekin syvimpiin kerroksiini. Sama tunne kertoo myös, että tässä on jotain arvokasta, jota kannattaa vaalia. Samanlaista tunnetta tuskin syntyisi nyt, jos olisin lapsena opetellut marjojen ja kasvien nimiä vain tabletilta oppimissovelluksen kautta. Toivottavasti kouluissa edelleen jalkaudutaan digitaalisten oppimisympäristöjen ääreltä myös metsään. Samaa voisi toivoa vanhemmilta: raahatkaa jatkossakin jälkikasvunne luonnon hellään huomaan vaikka väkisin. Kauas ei Valkeakosken keskustasta tarvitse lähteä. "Lokin sentään tunnistan, mutta niitäkin taitaa olla montaa sorttia."