Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Korpinotkelmasta löytyi kadotettu pala aarnimetsää, jonka vaiheita Jorma Ahola tallensi – Sitten tulivat metsäkoneet ja paikalla oli puuton autio

– Bermudan kolmio, sanoi ystäväni tullessaan ensi kerran metsäkohteeseen, joka todella kaikilta osin vastasi jopa vanhan aarnimetsän määritelmää. Tuohon korpinotkelmaan oli jäänyt kuin vahingossa aarnimainen naavakuusien muodostama pikku metsikkö, kahden metsäautotien risteyksen puristuksiin. Korpikuusien oksistossa liehuivat naavakasvustot kuin maahisten harmaat parrat. Hämärän metsänpohjan sylissä sydänkesän poutapäivinä metsämyyrällä oli pesäkolo paksun sammalikon kätkössä. Täällä pienialaisessa elinpiirissään se eli elämäänsä ja huolsi yksin poikuettaan. Kuono väristen ja rohkeutta keräten pikkuotus ilmaantui harvakseltaan pesäkolonsa suulle. Enimmin se teki sen yöllä, uskaltautuen monesti jopa korkealla jättiläiskuusen oksistoon etsimään syötävää. Varpuspöllöpari huolehti pienokaisistaan Aivan myyrän pesäkolon tuntumassa, kuivan kuusen rungossa oli toinen kolo, pohjantikan ylivuotinen asumus. Kolon alle kuusen juurelle kertyi kevään ja alkukesän mittaan kasa myyränkarvoja sekä pieniä oksennuspalloja. Varpuspöllöpari asutti nyt koloa, ja niillä oli pesäkolossaan kahdeksan nälkäistä poikasta. Metsämyyrä oli turvassa pöllöiltä, sillä koiraspöllö saalisti myyriä ja päästäisiä satojen metrien päässä pesältä. Pöllö oli löytänyt oivan saalistuspaikan läheiseltä metsäpellolta, jossa myyrien karvakansa eleli monilukuisena yhteisönä runsaan kesantokasvuston turvin. Naaraspöllö sitä vastoin pitäytyi poikasten kanssa pesäkolossa. Se ainoastaan haki koiraan tuoman saaliin ja paloitteli sen pienille poikasille. Kun pöllönpoikasten kasvoivat ja poistuivat pesän ulkopuolelle, pöllönaaras piti valppaasti silmällä jälkikasvuaan. Usein usein se kärhämöi lähistöllä uudessa kolossaan pesivän pohjantikan kanssa, joka muutamaan otteeseen tuli liian lähelle pöllönuorukaisia. Päivä päivältä pöllöpoikue etääntyi pesäkololtaan. Lopulta ne olivat poissa. Metsot rymistelevät keväisellä soitimella Toinenkin, varpuspöllöä suurempi pöllö piti metsää elinpiirinään. Hallavanharmaa viirupöllö asusteli paikalla, jos myyriä ja varsinkin vesimyyriä oli metsän länsipuolen ojan varressa runsaammin tarjolla. Jos myyriä on niukasti, viirupöllö jättää pesimättä, mutta useimmiten pysyy kuitenkin pesäalueensa tuntumassa. Aivan tämän metsän laiteella, mäntyvaltaisen mäen harjanteella paikalliset metsot pitivät keväistä soidintaan. Usein soidinajan ollessa parhaimmillaan näki metsäautotietä kulkiessa metsokukon ja joskus useammankin kiiruhtavan hankea pitkin soidinalueelle. Tiellä pystyi kuulemaan lintujen soidinääniä ja kukkojen yhteenotoista syntyviä rymistelyjä. Peippo, hippiäinen, laulu- ja punakylkirastas, vihervarpunen ja useat muut edellä mainittuja harvalukuisemmat linnut elivät tämän metsäalueen suojaisissa sokkeloissa. Myös kuusi- ja töyhtötiainen ovat vähentyneet harvinaistuneet. Puronvarren kaatuneen kuusen juurakon tuntumassa peukaloinen lauloi kuuluvaa säettään närekuusen latvanipukassa. Terhakka lintu – lyhyt pyrstöntöpö pystyssä se kuuluttaa reviiriään ympäristöön. Vaikka sen laulua kuulee joka kevät, aina yllättää, kuinka voi noin pienestä linnusta lähteä niinkin voimakas ääni: rytmikkään helisevä, nopeiden kirkkaiden näppäilyjen sarja. Kesäkuun alkupäivinä lintujen laulukuoroon yhtyi vielä yksi, vaatelias kaakkoinen lintulaji idänuunilintu, jonka laulu muistuttaa peukaloisen laulua. Laulu ei kuitenkaan ole niin voimakas ja rytmikkäänä kajahtava kuin peukaloisella. Lintua on myös vaikea saada näkyviin, kun se laulaa korkealla kuusten yläosassa oksien suojassa. Idänuunilinnun valitsema pesimäreviiri on lähes aina parhaiden ja metsänhoidolta säästyneiden kuusivaltaisten, suuripuisten korpimetsien sydämessä. Tuhisevat mäyrät saapuvat Talvella metsänpohjan lumesta pystyi lukemaan monien nisäkkäiden jäljistä niiden kulkemiset metsäalueella. Orava, kettu, näätä ja myös pienemmät näädän sukulaiset kärppä ja lumikko olivat piirrelleet jälkiään hangen pintaan. Keväällä, kun lumi oli lähes sulanut, ilmaantuivat mäyrän jäljet vielä varjoissa olevaan lumeen. Ne olivat heränneet ja tulleet alueelle ruokaa etsimään. Toisinaan ne tonkivat kuono tuhisten varpuspöllön kolon alla olevaa haisevaa karva- ja oksennuspallotunkiota ja saivat saaliikseen kovakuoriaisia ja niiden toukkia. Joskus saaliina oli juuri kuoriutuva, siipiään levittävä kehrääjäperhonen, lihava sammakko tai sattumalta kohdalle osunut punarinnan pesä maukkaine munineen tai poikasineen. Tänne nuo lyllertävät karvakerät suuntasivat mielellään, sillä hämärä paksusammalpohjainen metsä oli lähes ainoa vielä säilynyt vanha metsä mäyrien pesäkummun läheisyydessä. Hyvästi, aarnimetsä Metsäalueella saattoi törmätä syksyisin hirveen, joka kiimassa örähdellen antoi kyytiä harvoille kuusentarreille. Onneksi se ei huomannut maastopukuista sienestäjää. Kesähelteellä hirvet sentään pitivät etäisyyttä ja väistivät niin, että kulkija ei edes huomannut tuota suurta eläintä muuta kuin sen jättämistä jäljistä ja jätöksistä. Eräänä kevättalven päivänä, kun taas pyöräilin metsäautotietä käydäkseni metsäalueella, paikalla oli puuton autio alue. Puut olivat metsäautotien varressa pinottuna, ja metsäkone odotti yksinäisenä kuljetusta toiselle työkohteelle. Näin oli taas yksi vanhan metsän kohde hävinnyt ja uuden samanlaisen kohteen löytyminen on vuosi toisensa jälkeen aina vain vaikeampaa. Menee vuosikymmeniä ennen kuin evakkoon joutuneet eläimet pääsevät palaamaan alueelle takaisin.