Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Wiljami Hakala on suutari jo neljännessä polvessa – Verstaassaan hän käyttää vielä myös isoisovanhempien työkaluja ja koneita

Harva meistä käyttää ammatissaan yhä isoisoisänsä ja -äitinsä työkaluja, mutta parikymppinen valkeakoskelainen Wiljami Hakala on sellainen poikkeus. Isoisoisänaikainen, kulunut työpöytä tarvikehyllyineen, työkaluineen, niitteineen, solkineen ja kengänkorkonauloineen toimii yhä. Kerran liikkeeseen hankitut suutarin alasimet palvelevat kuin uudet. Hakala on yksityisyrittäjä ja suutari jo neljännessä polvessa. J uttu jatkuu kuvan jälkeen. Pyydän nähtäville sellaiset perinnetyökalut, jotka kelpaavat polvesta polveen. Niitä ovat ainakin vasara, naskali, sakset, suutarinveitsi ja nahkapaska. Niin mikä, nahkapaska? No, reikäpihdit. Ompeluun käy edelleen vanha Singer. Pysyvyyttä on myös liikkeen sijainnissa. Isoisovanhemmat Ida ja Eino Pakarinen perustivat Pakarisen jalkinekorjaamon sotien jälkeen. Ennen tehtiin myös kenkiä Idan kotona Karjalassa, Harlun pitäjässä, oli valmistettu rukkasia ja kenkiä kyläläisille. Myös Eino Pakarinen valmisti asiakkailleen kenkiä vuoteen 1956 asti. Suvun nuorin suutari Wiljami Hakalakin on hajulla siitä, mitä kengänteko on: opintojensa aikana hän on valmistanut kolmet kengät. Valkeakosken verstaassa ei niitä synny lisää: lestejäkään ei ole. Yritykselle kerran annettu nimi on niin hyvä, ettei sitä ole ollut yrittäjien vaihtuessa tarpeen muuttaa. Ensin verstas sijaitsi Antinniemessä omakotitalon kellarissa, mutta pian jo seurataloa, nykyistä teatteritaloa vastapäätä Valkeakoskenkadulla. Raput veivät talon nurkalta alas hämyiseen, nahan-, liiman- ja pientuoksuiseen verstaaseen. Siellä työskentelivät Eino ja Ida, Einon kuoltua Ida yksinään. – Vuodelta 1948 löytyy jo kirjanpito, edesmenneen pariskunnan tyttärenpoika ja Wiljami Hakalan isä, sukupolvenvaihdoksessa liikkeestä hänkin jo luopunut Mika Hakala kertoo. Tytär jatkoi Idan jälkeen Ida-suutarin vanhetessa suutarin pallille istui tytär Maija-Liisa Shadbolt , Mika Hakalan äiti. Idakin autteli liikkeessä edelleen. Shadbolt oli aiemmin käynyt töissä Säterin tehtaalla, mutta nyt hänestä leipoutui jo toinen Pakarisen liikkeen naissuutari. Perinteisesti ammattikunta oli ollut aika miehinen. Äitinsä jälkeen liikkeenpitäjäksi astui vuonna 1971 syntynyt poika Mika. Hän kävi ammattikoulun prosessilinjan ja ehti olla vähän aikaa metallialan töissä, ennen kuin 23-vuotiaana otti yrittäjänä vastuun jalkinekorjaamosta. Hakalan mukana liike aikanaan nousi kellarikerroksesta katutasoon. – Silti varmaan kymmenen vuotta sain kävellä ulos huutelemaan kellariin vielä pyrkiville asiakkaille, että hei, olemme muuttaneet tänne ylemmäksi, tulkaahan tännepäin, Mika Hakala kertoo. Suutari korjaisi kenkiä samassa talossa varmaan vieläkin, ellei kaupunki olisi päättänyt panna rakennusta tänä syksynä purkuun. Pitkälle ei jalkinekorjaamon kuitenkaan tarvinnut muuttaa, sillä saman kadun varrella, tosin Valtakadun risteyksen toisella puolella, sattui olemaan vapaa liiketila. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Suutarin isää Mika Hakalaa naurattaa, kun toimittaja kertoo ensinnä nuuhkineensa, miltä suutarilla nykyään tuoksuu. Nenä ei aisti nahkaa, ei huumaavaa liimaa eikä pikeäkään. Uudet tuulet alkoivat puhallella jalkinekorjaamoalalla jo aikapäiviä. Enää eivät alan yritykset pikkukaupungissa pyöri vain kenkiä korjaamalla, vaan ohessa pitää olla muutakin. Kun pyörähtää tässä liikkeessä ympäri, näkee niin ompelukoneita, avaimia, lompakoita ja vöitä kuin teroitettuja veitsiäkin. Ne ovat paikalla tietysti kenkien, laukkujen ja korjattavien nahka-asusteiden lisäksi. Ihmisten yhteinen huoli ilmastonmuutoksesta lupaa tosin leipää jatkossakin suutareille ja muita korjauspalveluita tarjoaville. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Hakalat ovat innoissaan siitä, että ihmiset harkitsevat taas tarkkaan, ostaako uutta vai korjauttaako vielä vanhaa. Kaikki korjaukseen tuleva ei suinkaan ole enää aitoa nahkaa. Kiinalaisia tuontikenkiä ja tekonahkaisia jalkapallokenkiäkin kannattaa korjata. Niissä pettävät usein liimaukset. Tuttua on edelleen myös korkolappujen laitto. Jokainen kai tietää, että suutari osaa korjata tai vaihtaa vetoketjun niin saapikkaisiin, takkiin kuin vaikka reppuun. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Wiljami Hakala oli yläkoulussa opinto-ohjaajan tunnilla kuullessaan oppisopimuksesta. Se tunti viitoitti ammatinvalinnan, sillä koulun käsityöaineiden tunneilla poika oli aina viihtynyt ja vetänyt hyviä numeroita. Niin solmittiin oppisopimus ja isä pääsi opettamaan yhden neljästä lapsestaan suutariksi ja ammattinsa jatkajaksi. Toki Wiljami haki jalkinealan tutkintoonsa oppia lisäksi myös Sataedusta Kankaanpäästä. Suutarinverta toiseltakin puolelta Siitä, että nuorella suutarilla on muodollinenkin pätevyys, isä Mika on ylpeä. Mielissään on varmasti myös äiti Satu Hakala , omaa sukua Holopainen, jonka isä Martti Holopainen myös toimi suutarina. Mummo Maisa ei ehtinyt opastaa poikansa jälkikasvua suutarinuralle, sillä hän kuoli Wiljamin ollessa vasta viisivuotias. Wiljami Hakala tietää jo, että lumen tulo tuo liikkeeseen varsinaiset kiireet. Kesälläkin hän on töissä viitenä päivänä viikossa. Vapaa-ajan harrastuksiin kuuluu toimiminen painivalmentajana.