Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö

Ohdakeperhonen on hyönteismaailman supervaeltaja – Perhosen matka Afrikasta Euroopan reunalle kestää sukupolvien ajan

Perhoset ovat aina herättäneet ihmisissä mielenkiintoa, varsinkin päiväperhoset kokonsa ja usein näyttävien väriensä vuoksi. Heti kun perhoset keväällä ilmojen lämmettyä lajityypillisesti omalla vuorollaan lähtevät liikkeelle, huomioidaan varsinkin kirkkaan valkoiset ja keltaiset sitruunaperhoset yleensä ensin. Yksi odotetuimpia on tietysti kaikkien tuntema nokkosperhonen ja herukkaperhonen, joista viimeksi mainittua helposti erehdytään lennossa luulemaan nokkosperhoseksi. Kevään ja alkukesän mittaan havaitaan värikkäitä auroraperhosia. Koiraan oranssikärkiset siivet välkkyvät näkyvästi, kun muutoin valkea perhonen kiirehtii eteenpäin ja pysähtyy vain harvoin. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Samoihin aikoihin aloittelee yksi kauneimmista isoista päiväperhosistamme lentonsa. Ritariperhonen huomataan, kun se yllättäen laskeutuu läheisille voikukille ruokailemaan tai kun se lentää metsäautotien laiteella munimassa tienvarren karhunputken lehdille. Muutamana aikaisempana vuonna ritariperhosta tapasi useimmilla maaseudulle suuntautuneilla pyöräretkillä, mutta tänä kesänä lajin tapaaminen on jäänyt muutamaan yksittäiseen kohtaamiseen. Semminkin kun olen näistä ritariperhoshavainnoista tietoja saanut, lieneekö jääneet kymmenkuntaan havaintoon puolenkymmenen henkilön kohdalla. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Toinen isokokoinen perhonen on tummapukuinen haapaperhonen, jonka tummanruskeissa siivissä on valkeita kirjailuja ja siiven takareunassa kapealti oranssia ja sinertävää kuviointia. Ensimmäisen haapaperhoseni tälle kesälle näin juhannusaattona, kun se yllättäen laskeutui Äimälässä Karjalaisten majalla kostealle rantahiekalle ruokailemaan. Sen jälkeen yksittäisiä haapaperhosia olen tavannut eri puolilla Valkeakoskea metsäautoteillä lepattelemassa. Isoja hopeatäpläperhosia on ollut liikkeellä jo kesäkuun puolivälistä alkaen. Näitä ennen lennossa olivat jo pienemmät oranssin- ja mustankirjavat pursu- ja niittyhopeatäplä. Näiden jälkeen kesä–heinäkuun vaihteen aikoihin lentoon lähtevät orvokki- ja ketohopeatäplä, joista ensin mainitun havaitsin jo muutamaa päivää ennen juhannusta ja ketohopeatäplän heti juhannuksen jälkeen. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Aurinkoperhosten alaheimon, johon hopeatäpläperhoset kuuluvat, näiden kookkaimman edustajan keisarinviitan tapasin sitten 30. kesäkuuta, sieltä mistä sitä lähdin etsimään. Metsäautotietä pyöräillessäni edestäni lähti koko ajan hopeatäpliä, mutta ei juuri etsimääni. Olin jo luopunut toivosta ja ajattelin käydä alueella uudemman kerran, kun se sitten lepatteli edessäni tien yllä. Pysähdyin ja talutin pyörää kulkien perhosen jäljessä, kunnes se pysähtyi tielle. Kuvasin aikani tuota kaunista, lähes virheetöntä koirasyksilöä. Tosin oikean siiven kärjestä oli pieni pala lohjennut – lieneekö lyönyt siipensä johonkin kasviin vai oliko joku lintu koettanut sada sen saaliikseen? Siinä se kuitenkin ruokaili ja lepatteli välillä aivan jalkojen viereen, jolloin oli otettava takapakkia, että kameran tarkennus olisi riittänyt. Surullisen kuuluisan kultakaivosalueen kirjopapurikkoperhosen osalta on positiivista kerrottavaa: ainakin toistaiseksi lajin elinalue on elinvoimainen. Metsäalueella perhosia näkyy runsaasti, ja jo pelkästään metsäautotiellä saattaa nähdä ohi ajaessa useita yksilöitä lennossa. Juhannuspäivänä tiellä tapasin kolme yksilöä, ja pienen matkaa metsään kulkiessani jo puolenkymmentä yksilöä – enimmillään laskin niitä kahdeksan. Viimeksi ajoin alueen ohi 30. kesäkuuta, jolloin yksi kirjopapurikko lepäili tienvarren kivellä kuvattavana ja yksi lensi pyörän edestä ja suuntasi metsään. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Alussa mainitsemani nokkosperhoset olivat lähes kadoksissa muutamina aiempina vuosina, mutta nyt niitä on alkanut jo näkymään enemmälti. Ensimmäisen nokkosperhosen tälle kesälle tapasin 11. kesäkuuta Kaapelinkulmalla. Sen jälkeen niitä on näkynyt lähes jokaisella maastoretkellä, parhaimmillaan neljä yksilöä samalla kohteella. Amiraaliperhonen vaeltaa etelästä Suomeen alkukesästä. Heti juhannuksen jälkeen havaitsin ensimmäisen amiraaliperhosen. Sen jälkeen amiraaleja on tullut vastaan harvakseltaan. Ohdakeperhonen on toinen vaeltaja. Tämä kaunis perhonen lienee tänä kesänä ollut Suomen yleisin perhoslaji. On hyvin vaikea arvioida, kuinka paljon ohdakeperhosia on maassamme enimmillään ollut, mutta uskoisin, että määrä nousee koko maan osalta kymmeniin tuhansiin, jopa enempäänkin. Ohdakeperhosen matka Länsi-Afrikasta tänne Euroopan pohjoisreunalle lähentelee hyönteisten muuttomatkan ennätystä. Tutkijoiden mukaan ohdakeperhosen edestakainen matka kestää kuuden sukupolven verran, joten välttämättä yksi ja sama perhosyksilö ei sitä kokonaisuudessaan tee.