Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

”Kun pommeja rupesi tippumaan koneiden alta, kyllä tuli kiire kotiin”, muistelee Jorma Niemi helsinkiläiskoululaisen silmin kokemaansa talvisodan alkua

Miten 8-vuotias pojankloppi koki talvisodan alun 80 vuotta sitten? Vuodesta 1975 alkaen Valkeakoskella asunut Jorma Niemi , 88, muistaa silloisen kotikaupunkinsa Helsingin ensimmäisen pommituksen vieläkin oikein hyvin. Tapasimme hänet alkuviikolla, jolloin hän kertoi vuoden 1939 marraskuun 30. päivästä näin: ”Perheeni asui Malminkatu 30:ssa, jonka pihanäkymä antautui merelle päin, etelään. Olin alkanut toisen luokan sinä syksynä. Koulumme oli aivan uusi mutta lapsia oli niin paljon, että kaikki emme mahtuneet aamuvuoroon. Sen vuoksi olin kaverin kanssa yhdeksän aikaan aamulla pihalla leikkimässä, kun näimme koneiden lähestyvän. Ne lensivät melko matalalla, sillä päivä oli pilvinen. Koneet tulivat melko lailla kohti, ja me ihmettelimme. Yhtäkkiä huomasimme, kun rupesi pommeja tippumaan koneiden alta, ja kyllä tuli kiire kotiin. Tuskin ehdin toista kerrosta pidemmälle, kun talo rupesi tärisemään. Myöhemmin selvisi, että saksalainen koulu Malminkadun alussa oli saanut osuman. Toisen osuman sai Helsingin kaupungin sähkölaitos pienen aukion toisella puolella. Tuohon aikaan äidit olivat kotona. Soitin ovikelloa, ja heti kun ovi aukesi, haisi nenään kamferi. Äiti oli säikähtäneenä lääkinnyt itseään sokeripalaan laittamallaan kamferilla. Sireenit olivat alkaneet soida kello 9.15. Äidin kanssa olimme aivan ymmällään siitä, mistä kaikki johtui – meillähän ei ollut edes radiota. Kun isä tuli kesken päivän töistä kotiin, hän vasta kertoi, että sota on alkanut aamulla Kannaksella venäläisten hyökättyä. He väittivät suomalaisten ensin ampuneen. Tuona päivänä menimme naapuritalon kellariin, joka oli sirpalesuoja. Siellä halkokellarissa vietimme seuraavan yön. Halkoluukut, joista halot lykättiin kadulta kellariin, oli peitetty hiekkasäkeillä. Makasin vinon lautakasan päällä. Tuskin siinä paljon sinä yönä nukutti. Veljeni Olavi oli vasta pari kuukautta yli kahden vuoden, mutta hän on jälkeenpäin ihmetellyt, milloin ja missä hänen päähänsä on tippunut inhottavasti vettä. Varmaankin siellä kellarissa, mutta olisikohan muistikuva voinut jäädä niin pienelle lapselle? Veijo-veljeni puolestaan oli vasta kolmen kuukauden ikäinen nyytti. Sisko Railia ei vielä ollut, sillä hän syntyi vasta 1942. Ensimmäistä pommitusta seuraavana aamuna perheemme halusi pyrkiä Vihtiin, josta sukumme on kotoisin. Aikaisin kävelimme linja-autoasemaa kohti. Tuliterän Lasipalatsin kohdalla jalkakäytävä oli täynnä lasinsiruja niin, että narina vaan kävi jalkojen alla. Isä oli saanut tietää, että Hankkijan talon takaa Rautatienkadulta lähti kaupungin busseja viemään ihmisiä maaseudulle, pois Helsingistä. Me pakkauduimme Nurmijärvelle päin lähtevään autoon ja pääsimme Lepsämän kylään asti. Siitä oli parikymmentä kilometriä perille. Onni kävi taas, kun kaksi Turkuun menossa ollutta miestä suostuivat ottamaan äidin ja lapset takapenkille. Isä tuli perässä kävellen. Asuntona yksi huone Auto vei meidät Haimoon, kylän keskustaan. Lähellä oli Haukojan talo, minne pääsimme lämmittelemään. Maassa oli tuolloin jo muutaman sentin verran lunta. Äiti kertoi talonväelle tilanteemme ja talon isäntä valjasti hevosen, millä vei meidät loppukilometrit isovanhempien luokse. He asuivat Haukilammen talon muonamiehenmökissä. Mökissä oli vain yksi huone, jossa sen talven asuimme isovanhempien kanssa me, tuolloin viisihenkinen perhe, ja myös enoni. Isäni ei joutunut sotaan, koska oli paria vuotta aiemmin loukkaantunut työmaansa räjähdysonnettomuudessa saaden pysyvät vammat ja vaivat. Kovana työmiehenä hän kuitenkin täytti hyvin paikkansa kotirintamalla. Hän ja isoisä yrittivät käydä tuona talvisotatalvenakin metsätöissä, mutta hirmuinen pakkanen ajoi halkometsästä kotiin kesken päivän. Muistan, kuinka talitiaiset tuona talvena yrittävät hakea suojaa talousrakennuksista. Silti löysin niitä kuoliaaksi paleltuneina pihamaalta. Talvi oli vuosisadan toiseksi kylmin. Talvisodan päätyttyä palasimme Helsinkiin ja muutimme Sepänkadulle. Syksyllä aloitin kolmannen luokan Punavuoressa, Rööperissä. Me olimme kaikki näet päässeet luokaltamme, vaikka edellisen luokan lukuvuosi oli jäänyt vain kolmen kuukauden mittaiseksi. ” Myöhemmin, jatkosodan aikana, pojan koulutaival oli uudestaan jatkuva Vihdin maaseudulla. Siellä ruokaakin riitti paremmin kuin kaupungissa. Luonnonantimia, marjoja ja sieniä kerättiin ahkerasti myös talven varalle. Purolla onkiessaan poika näki Tamperetta kohti lentäviä pommikoneita, mutta onneksi ne olivat korkealla. – Pelkäsin, etteivät ne vaan huomaa minua, hän muistaa. Sotilasarvoltaan Jorma Niemi on yliluutnantti. Suomalaisten maanpuolustustahdosta hän ei ole erityisen huolissaan. – Se on jopa parantunut verrattuna takavuosiin. Myös naiset ovat innostuneet asiasta. Tämän päivän maailmassa ikämies Niemi näkee huolestuttavia ilmiöitä. – Venäjä rikkoi kansainvälisiä sopimuksia esimerkiksi vallatessaan Krimin. Amerikoissa eivät ole asiat sen paremmin, kun vaalit voittaa vähemmän ääniä saanut ehdokas. Presidenttinä sama mies twiittaa asioita, joista huokuvat tietämättömyys ja ajattelemattomuus, hän ihmettelee. – Täytyy vain toivoa, että rauha säilyisi. Opettajan sanat viitoittivat elämää Se helsinkiläinen kerrostalo, jonka pihassa hän pikkupoikana pelästyi lähestyviä pommikoneita, purettiin 1970-luvulla. Tilalle nousi Kemiran pääkonttori. Kuudennen luokan käynyt Jorma oli isänsä kanssa hakkaamassa seuraavan talven puita pohjoisvihtiläisellä koululla, kun opettaja tuli isälle juttelemaan. Opettaja kehotti Niemen isää laittamaan pojan oppikouluun. Näin kävikin. Oppikouluaikainen kaveri puolestaan innosti Jorman pyrkimään Rauman seminaariin, josta hän valmistuikin opettajaksi vuonna 1956. Tuore opettaja sai paikan Hämeestä, Pälkäneen Myttäälän koulusta. Myttäälän koulu lakkautettiin vuonna 1975. Opettaja Niemi siirtyi kirkonkylään silloiseen Keskuskouluun, nykyiseen Kostian kouluun. Työuransa viimeiset kymmenen vuotta hän toimi siellä koulunjohtajana. – Kyllä minä olen Hämeessä viihtynyt, Niemi nyt summaa. Jouten ei Niemi selvästi malta olla vieläkään. Ainakin parikymmentä vuotta hänen harrastuksiinsa ovat kuuluneet puutyöt Valkeakoski-opistossa. Parhaillaan on tekeillä palli seitsemännelle lapsenlapsenlapselle. Vapaaehtoista lähimmäistyötä Valkeakosken Tehtaankadulla tekevässä Kyläpaikassa Jorma Niemi ja puoliso Marja käyvät edelleen kaksi, kolme kertaa viikossa. Marja Niemi on Kyläpaikan entinen, pitkäaikainen sihteeri. Jorma Niemi on saanut tehtäväkseen Kyläpaikan tapahtumien dokumentoinnin valokuvaamalla. – Viimeksi valokuvasin Kyläpaikan joulumyyjäiset. Kun talvisodan alusta tuli kuluneeksi 50 vuotta vuonna 1989, Jorma Niemi kertoi päivänavausvuorollaan koululaisille talvisodan alun tarinansa. Vuonna 2009 hän kirjoitti tuosta kokemusta tekstin, joka julkaistiin Pälkäneen Joulun sen vuoden numerossa. Nyt julkaistava juttu perustuu Jorma Niemen 25. marraskuuta 2019 tehtyyn haastatteluun. Valkeakoski joutui talvisodan 30.11.1939-13.3.1940 aikana pommitukseen yhden kerran. Valkeakosken pommitus alkoi 15. tammikuuta 1940 kello 13.21. Kauppalan ylle ilmestyi kahdeksan viholliskonetta, jotka pudottivat 23 pommia. Kukaan ei loukkaantunut eikä ihmishenkiä menetetty. Eteläisin pommi putosi nykyisen Kertuntien seutuville, pohjoisin Heritynniemeen. Näiden kahden pisteen etäisyys on noin 2,5 kilometriä. Erityisen monta pommia osui nykyisten Roineen-, Suoja- ja Pommikatujen alueelle, missä oli yleisiä väestönsuojia. Naakan pelloille putosi kahdeksan pommia, Pässinmäkeen yhdeksän, Hakakadulle ja Apian virtaan muutama. Ilmahälytystä ei ehditty antaa etukäteen eivätkä ihmiset ehtineet mennä näihin suojiin, joista osa tuhoutui pommituksissa. Tervasaaressa kyllä veivattiin käsin sireeniä, jotta työväki painui tehtaalta metsään tai konttorin rappujen alle tehtyyn sirpalesuojaan. Rakennuksia vaurioitui pahoin, vaikka yksikään pommi ei osunut suoraan niihin vaan ympäristöön. Pakkasta oli tuolloin yli 30 astetta. Lähteet: Olli Vuorinen, Valkeakosken historia 2, Seppo Satamo