Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Tulospalvelu

"Viimeinenkin koskematon metsä on Valkeakoskelta poissa" – Jorma Ahola etsii korpimaata, jota ei olisi hakattu aukioksi

Monilla meistä on maisema tai luontokohde, jossa voimme lepuuttaa mieltämme tässä hektisessä maailmassamme. Usein siinä kuitenkin käy niin, että jossain vaiheessa tuo kohde ei vain ole entisellään, se on joko viety puu puulta pois tai alue on rakennettu. Olen itse joutunut vuodesta toiseen siirtymään aina uudelle kohteelle, joka edes hiukan muistuttaa metsää ennen ihmisen toimenpiteitä. Toki eivät ne koskaan sellaisia ole olleet, mutta hyvällä mielikuvituksella kuitenkin niitä pystyi sellaisina pitämään. Nyt on viimeinenkin tuollainen metsä poissa, enää ei uutta pysty Valkeakosken alueelta löytämään. Syvänvihreät , tummanpuhuvat, naavaiset kuuset peittivät korpimaata, lehtipuita, koivua ja haapaa oli niukasti, vain siellä täällä. Monin paikoin vain muutama haapa, oli ehtinyt vanhemmiten varsinaiseksi jättiläiseksi, hevosen kavioita muistuttavine haavankääpineen ja palokärjen koloineen. Puut olivat epätasaisesti eri-ikäisiä, vanhojen ylispuiden ja tuulenkaatojen jättämiin aukkoihin oli nousemassa nuoria näreitä uudeksi aluskasvustoksi. Kyljessä tummavetinen metsälampi, joka peilasi tyynessä pinnassaan taivaalla leudon tuulen ajamia poutapilviä. Sellainen se oli, kunnes se hakattiin aukoksi ja kuljetettiin runko rungolta metsäautotien varteen. Helmikuu oli lopullaan ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta toisin kuin edellisenä päivänä, jolloin pilvet peittivät taivaan ja maastossa oli taas talvinen hämärä. Nyt oli toisin ja kun kerran se vuosikymmenien ajan käymäni aarnio oli poissa, oli turvauduttava tuohon Mettivuoren metsäalueeseen. Täällä Tapio oli puinut riihensä, ja neulasia oli lumen pinta mustanaan. Kevättäkö enteili, vai vieläkö pitäisi paikkansa vanhan kansan sanonta, että maaliskuussa sataa puolet talven lumista. Heti polun alussa lensi puukiipijä edessäni koivun kylkeen ja alkoi kavuta sitä ylös. Aikansa kun kiipesi, pudottautui taas lähistön kuusen tyvelle aloittaen uuden kiipeämisen. Vain joitain viikkoja, niin alkaa tuo pikkumies laulamaan pajulintumaista säettään, houkutellakseen puolison reviirilleen. Metsän reuna-alueella koiras mustarastas kulki hangella ja löysi ilmeisesti kuusen neulasten joukosta hangen pinnalta syötävää, hämähäkkejä ja mitä kaikkea muuta kova tuuli oli oksistosta alas ravistanut. Kapealla polulla taiteilevaa kulkijaa se ei kuitenkaan suvainnut ja kireällä, raikuvalla äänellä paheksuen se poistui paikalta. Jossain kauempana lintu sitten kotkotti harmissaan, mutta rauhoittui lopulta ja ilmeisesti jatkoi ruokailuaan. Syvällä metsä uumenissa aurinko valaisi metsäalueen ja lämmitti oksistoa sen verran, että sai ilmeisesti kohmeiset hämähäkit ja hyönteiset liikkeelle. Tämän oli huomannut myös tiaisparvi, joka ei tällä kertaa pitänyt suurta hoppua. Nyt oli hyönteisiä paremmin esillä, niitä vain sen mukaan käytti ateriakseen kun eteen sattui tulemaan. Vaikka metsätiaiset olivat tässäkin parvessa vähemmistönä, niin sentään pääsin laskemaan kaksi hömötiaista, yhden kuusitiaisen ja kaksi töyhtötiaista. Päälle päsmäreinä parvessa olivat, kuten nykyisin on tapana sini- ja talitiaisia, joista talitiaiset tulivat lähes käden ulottuville tutkimaan maastossa kulkijaa. Outo juttu sinänsä, mutta usein vaikka metsässä ei muita lintuja tuntuisi olevankaan, aina löytyy muutama utelias talitiainen tarkistamaan paikalle ilmaantuneen retkeilijän. Vähitellen kun tiaisparvi oli poistunut kuulumattomiin, alkoi toisaalta kuulua hiljaista naputusta. Äänen aiheuttajaksi paljastui koiras pohjantikka, joka kuori kuivunutta kuusta, etsien kuoren alta kaarnakuoriaisen toukkia. Seurailin lintua aikani ja muutaman kerran siirryin sen mukana kun se vaihtoi puuta. En ollut sentään ainoa seuranpitäjä tikalle, sillä ilmeisesti aiemmin näkemäni puukiipijä oli myös havainnut tikan. Puukiipijä kiipesi välillä puun kylkeä aivan tikan alapuolelle, tutkien puun rungon niiltä kohdin josta tikka oli kuorta poistanut. Välillä lintu pudottautui puun juurelle josta poimi nokkaansa tikalta hangelle pudonneita ruokamurusia. Aikani kiertelin tässä rauhoitetussa metsässä hengittäen kevättä ja lahoavan ”aarnimetsän” tuoksua. Olihan tämäkin jonkinlainen korvike menetetylle viimeiselle sydänmaalle. Jonkin verran sentään riemastutti, kun sattumalta vilkaisin taivaalle. Vanha valkopyrstöinen merikotka lensi puiden latvoja hipoen rauhallisesti siivillään lyöden Vanajanselän suunnalta kohti Mallasveden jäistä selkää. Tosin eivät kaikki pidä siitäkään, ilmameren jättiläisestä, joka koettaa vallata nämä Hämeen takamaat ja selkävedet. "Aina löytyy muutama utelias talitiainen tarkistamaan paikalle ilmaantuneen retkeilijän."