Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Kun olen vanha ja loputtoman sairas, en halua maata kotona

Minulle läheinen ihminen on asunut pari viikkoa hoivakodissa Valkeakoskella. Se on juuri se pieni yksikkö, josta luin lämpimän kommentin paikallislehdessä tekemämme lukijakyselyn vastauksista. Ei, ei, en ole toimittajana päässyt valitsemaan asukkaalle paikkaa tai hetkeä. Ennen hoivakotia läheiseltäni vierähti muutama viikko geriatrisella osastolla. Viime viikolla olin yhtenä iltana hoivakodissa paikalla vasta iltapalan aikaan. Siinä, kun läheinen reippaasti pisteli suuhunsa marjakiisseliä, hörppi kaakaota ja mehua, otti lääkkeensä ja mutusteli yhden voileivän toisten vanhusten kanssa, katselin ympärilleni. Näytti siistiltä ja viihtyisältä. Jokainen asiakas sai huomiota henkilökunnalta, vaikka hoitajilla oli paljon tehtävää. Siinä kävi kieltämättä mielessäni myös oma tulevaisuus. Meidän yhteiskunnassamme jokaisella on oikeus mahdollisimman pitkään asua omassa kodissaan. Sen mahdollistamiseksi on luotu myös kotihoito, jonka tiedämme olevan tiukoilla asiakasmäärien kasvaessa. Kokemuksesta tiedän, että sen asiakkaaksi päätyminen herättää ihmisissä ristiriitaisia tunteita. Omaan kotiin tulevaa apua on osan vaikea hyväksyä. Kaikki eivät sitä tahdo. Vielä olen työikäinen, mutta sitten kun olen vanha ja loputtoman sairas, minä en tahdo väkisin maata enää yksin tai kaksinkaan kotona. En, vaikka mies aina sanoo, että minulla on tapa rakastua jopa tavaroihin ja täyttää niillä huoneita. Totta, en hevin raaski luopua kirjoistani, en oikein edes edellisiltä sukupolvilta periytyvistä rakkaista kupeista ja lautasista enkä vaihtovalikoimasta kodintekstiilejä. Tutun nojatuolinkin perään vähän varmaan murisen, kun se lähtee Lumikorven jäteasemalle, olkoonkin aikansa palvellut. Siinä hoivakodissa istuin ja mietin, panisinko itse pahakseni, jos hoivan tarpeeseen tultuani asuisin näin. En usko. Päinvastoin, uskoisin viihtyväni, kun kerran nuorempanakin olen mielelläni hakeutunut muiden ihmisten seuraan. Arvelen, että osaisin arvostaa ruokaa, puhtautta, terveydenhoitoa, käytännöllisiä tiloja (leveät ovet, ei kynnyksiä, tartuntatangot), seuraa, turvallisuutta ja virkistyshetkiä. Olisi se silti iso askel etenkin, jos puoliso jäisi kotiin ikävänsä ja muutoskriisinsä kynsiin. Tiedän, että moni puoliso kauhistuu myös taloudellisista syistä. Asiakas itse tuskin enää miettii rahaa. "Kieltämättä mielessä… kävi myös… oma tulevaisuus"