Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Vaalikone

Teatteriarvio: Jos Valkeakosken kaupunginteatterin Pikku Pietarin pihasta ei tule hyvä mieli, ei sitten mistään

Pikku Pietarin piha. Alkuperäisteksti: Aapeli (Simo Puupponen). Ohjaus ja dramatisointi: Minna Kangas. Musiikki: Harri Salminen. Koreografia: Mönzi Kurbanali. Lavastus: Heino Pekkarinen. Puvut: Sanni Tamminen. Valot: Jouni Ahlgren. Rooleissa yli 30 henkilöä, lapsirooleissa kaksoismiehitys. 1. ensi-ilta 13.2.2019 Valkeakosken kaupunginteatterissa. Aapelin eli Simo Puupposen pääteos Pikku Pietarin pihasta on syntynyt sympaattinen kansanmusikaali Valkeakosken kaupunginteatteriin. Uusi versio pursuaa elämäniloa, ja moni on jo ehtinyt kutsua sitä hyvän mielen näytelmäksi. Aapelin Pikku Pietarin piha ilmestyi jo vuonna 1958, ja sen tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun puutalokorttelin pihapiiriin. Luin kirjan ennen ensi-iltaa kirkastaakseni hataraksi käynyttä muistikuvaani. Onko tarina vain nostalgiaa vai löytyykö siitä kosketuspintaa nykypäivään? Mennyttä aikaa edustavat tarinan tapahtumat ja ympäristö, osin myös ajatusmaailma. Sen sijaan ihmistyypit ovat ajattomia, heitä voi yhä tunnistaa ympärillään. Koen tarinan tärkeimmäksi tehtäväksi toimia lempeänä muistutuksena asioista, joita tarvittaisiin kipeästi tässä ja nyt. Inhimillisyys, suvaitsevaisuus, myötätunto, vilpitön auttamishalu ja yhteisöllisyys – mitä meille on tapahtunut, että näiden puutteesta ovat monet asiantuntijatkin jo huolissaan? Pikku Pietarin piha kertoo puutalokorttelin pihapiiristä ja sen monenkirjavista asukkaista. Päähenkilö Pietari on torikauppias Jormalaisen poika, joka on menettänyt äitinsä, mutta saa pian uuden äidin. Näytelmässä seurataan pihapiirin arkisia tapahtumia. Henkilöitä katsellaan paljolti Pietarin silmin. Samalla viivalla ovat niin ehjät kuin rikkinäiset: äidittömät, alkoholiongelmaiset tai mieleltään nyrjähtäneet. Heikommatkin pärjäävät, kun yhteisö tukee. Valkeakosken kaupunginteatterissa pihapiiri on saatu hienosti sykkimään, kun menoa rytmittää varta vasten esitykseen tehty musiikki. Varmasti juuri sen vuoksi näytelmää markkinoidaan räväkkänä kansanmusikaalina. Akaalaisen Harri Salmisen sävellyksissä ja sovituksissa on selvä kansanmusiikkipoljento, jota korostaa pienen live-orkesterin soitinvalikoima: viulu, haitari ja kaksi kitaraa. Kappaleiden sanat vievät hienosti tarinaa eteenpäin. Mikäpä on musiikkinäytelmiä tehdessä, kun soittajat ovat ykkösluokkaa ja porukassa on taitavia laulajia: Marika ja Mauri Järvinen, Pasi Repo, Kati Huvi, Juhani Fredrikson, vain muutamia mainitakseni. Esityksen "ykkösnyrkki" on joukkovoima. Ohjaaja, teatterinjohtaja Minna Kangas on jälleen todistanut, että hänellä on taito saada joukot liikkeelle ja puhaltaa heihin intoa ja paloa. Ei mikään helppo tehtävä, kun näyttämöllä on samaan aikaan yli 30 näyttelijää, joista suuri osa on lapsia ja nuoria. Lapsinäyttelijät ovat virkistävä tuulahdus kiljahduksineen. Heidän lavaesiintymisensä on elämäniloista ja luontevaa, koreografioissakin ryhmä pysyy hienosti kasassa. Lapsista jokainen ansaitsee omat kannustusaplodit. Suurin huomio kohdistuu luonnollisesti Pietariin, jonka roolissa vaihtelevat Vertti Lahtinen ja Vinski Välimäki. Keskiviikon ensi-illassa vuorossa oli Vertti Lahtinen, joka sujahti upeasti Pietarin housuihin. Hän on valloittava ja taitava poika, jonka näytteleminen on hämmästyttävän varmaa. Aikuisille on tarjolla monia hyviä rooleja, esimerkiksi salaperäinen ja ihanasti naurava äitipuoli Karoliina ( Marika Järvinen ), lempeä ja ymmärtävä Jumala ( Kari Kauhanen ), herraskainen pirtukauppias Kastikainen ( Pasi Repo ) tai johtajaksi tituleerattu hullu ( Harri Salminen ). Koskilaisille kunnallispolitiikasta tuttu Pekka "Kottara" Järvinen on luonteva talkkari Harakkana, jonka tähtihetki on vauhdikas tappelukohtaus naapuripihan talonmies Kuikan kanssa. Musikaaliksi muuttunut Pikku Pietarin piha on syntynyt onnellisten tähtien alla, niin moni asia on kohdallaan. Näyttämölle on rakennettu idyllinen puutalomiljöö, johon lisätunnelmaa luodaan onnistuneella valaistuksella. Koreografia on yksinkertainen mutta se toimii mainiosti varsin ahtaaksi jäävässä tilassa liikkuvalle isolle joukolle. Myös puvustus on onnistunut ja nostalgiaa henkivä. Ainakin ennalta musikaali nosti esiin yllättävän väärinkäsityksen: moni kuvitteli sitä lastennäytelmäksi. Sanotaan nyt vielä selvästi, että sitä se ei ole. Teatteri itse on asettanut ikärajäksi 7 vuotta. Koulu-, työ- ja eläkeikäisille sitä voi suositella lämpimästi. Sirpa Rauhaniemi