Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Vaalikone

Kiimainen hirvisonni ja tehokas tappaja minkki – Jorma Aholan upeissa luontokuvissa arat nisäkkäät tulevat lähelle katsojaa

Kuten jo aiemmassa harrastajan luontovuoden ensimmäisessä jutussa mainitsin, ovat tekstit vieläkin sattuneesta syystä muistoja menneeltä vuodelta. Tällä kertaa kirjoitan joitain hajahavaintoja nisäkkäistä, joita menneen vuoden retkillä sattumalta tuli vastaan. Vain hajahavaintoja, koska kaikista vuoden retkien aikana sattuneista tapaamisista voisi kirjoittaa jopa pienen kirjan, mutta tila ei tällä erää riitä. Kasvien, hyönteisten ja lintujen tarkkailu on huomattavasti helpompaa kuin nisäkkäiden havainnointi. Nisäkkäät ovat harvalukuisampia, usein arkoja, haju ja kuuloaisteiltaan kuitenkin verrattoman tarkkoja. Näköaisti kuitenkin vaatii usein sen, että kohde jota eläin katsoo, liikkuu. Pääosa nisäkäshavainnoista on siksikin enimmin havaintoja joko autosta, rakennuksen ikkunasta tai paikallaan ollessa kohdalle sattuneesta eläimestä. On tosin lajeja, jotka ovat ajan myötä tottuneet ihmisiin. Esimerkkinä voidaan pitää oravaa, pelto- ja asuinalueiden rusakkoja sekä muutamia kovasti yleistyneitä sorkkaeläimiä, kuten metsäkaurista ja valkohäntäpeuraa. Metsäjänis, kettu, mäyrä, supikoira ja hirvi ovat jo luokkaa varovaisempia ihmisen suhteen, vaikka joitain yksilöitä saattaakin saada kesyyntymään sopivalla ruokinnalla. Viime vuoden aikana juuri sorkkaelämistä metsäkauris ja valkohäntäpeura tulivat havaittua useimmilla retkillä. Vaikka havaintoalueeni ei ulottunut noille monikymmenpäisten valkohäntäpeurojen maille Vesilahden, Kylmäkosken ja Urjalan suuntaan, tapasin parhaimmillaan täälläkin lähes kymmenen yksilön laumoja. Eräs tapaus oli mieleenpainuva. Metsätielle kääntyessäni auton edessä seisoi joku otus, jonka katsoin ensin isoksi koiraksi, mutta joka osoittautui metsäkauriiksi. Lopulta paikalla oli kolme muuta kaurisyksilöä. Nämä sitten tuolla metsäalueella liikkuivat koko kevättalven. Jossain vaiheessa pienoisesta laumasta katosi yksi eläin. Miten sille lienee käynyt, jäikö auton alle vai jonkin pedon tappamaksi, ei koskaan selvinnyt. Hirviä tapasi enimmin metsäretkillä ja varsinkin metsäpeltojen laiteilla, kaukana asutuksesta. Tästäkin sarvipäästä on monia mieleenpainuvia havaintoja niin menneiltä vuosilta kuin viime vuodelta. Toistakymmentä vuotta sitten kun olin syysaamuna keräämässä suppilovahveroita kuulin takaani outoja puhahduksia ja örinää. Vilkaisin taakseni ja jäin paikalleni ja kyyryyn. Suurikokoinen kiimassa oleva hirvisonni kulki silmät punoittaen, öristen ja kuusennäreitä retuuttaen ohitseni kymmenen metrin päästä. Onneksi päälläni oli maastopuku ja en edes koettanut ottaa otuksesta valokuvaa. Sen mentyä ohi päätin, että eiköhän noita sieniä ole jo aivan tarpeeksi. Muistorikas tapaaminen oli myös se, kun kuljin viljapellon laidetta ja edestä pellonreunan tiheästä lepikosta alkoi kuulua katkeilevien risujen ääntä. Mieleeni tuli kysymys, karhu vai hirvi? Odotin, ja suuri sarvipäinen hirvisonni rynni pensaikosta edestäni pellolle, lähtien juoksemaan pakoon. Pysähtyi kuitenkin hetkeksi kauempana katsomaan häiritsijäänsä ja jatkoi sitten matkaa. Rusakkoja näkee aamutuimaan maaseudulle pyöräillessä niin kaupunkialueella kuin lähestulkoon jokaisella isommalla pellolla ruokailemassa. Metsäjänis on sentään vielä säästynyt lajipuhtaana takametsissä niin, että varsin usein sen näkee tien laiteella tai saa säikähtää, kun se lähtee päivälevoltaan lähes jaloista pakolaukkaan. Kettua ei voi välttää oikein yhdelläkään retkellä, tosin yhtenä syynä lienevät aikaisten aamujen pyörämatkat. Joskus punaturkki tulee vastaan pyörätiellä, toisinaan otus ilmestyy metsätielle aamu-usvassa saalis suussaan. Samantapaisia ovat kohtaamiset supikoiran kanssa, mutta nämäkään eivät juuri jää seurustelemaan kuvaajan kanssa. Mäyrä sentään on jo harvinaisempi tapaus metsäretkilläkin, pesällä sen tapaa helpoimmin, silloinkin lähinnä jo päivän kääntyessä hämärtyneeksi illaksi. Entäpä sitten ilves? Sen olen yhyttänyt joka vuosi, mutta se tuntuu kammoavan kameraani. Näätäeläimet lumikko, kärppä, näätä, minkki ja saukko ovat lajeja, joiden näkeminen on enimmin sattuman kauppaa, elleivät ne – varsinkin saukko ja minkki – tule talviaikaan kaupunkialueen kanavan sula-alueelle. Näin on tehnyt saukko joinain talvina, viime aikoina oikeastaan joka talvi. Minkki sitä vastoin tuntuu olevan vakituinen asukas kaupunkialueen ja ympäristön vesialueilla. Harmillisinta on, että vesiemme rantoja partioiva minkki sekä supikoira tuntuvat yleistyvän huomattavaa vauhtia. Usein tulee mieleen, lieneekö näissä kahdessa vieraslajissa se suurin osasyy maassa pesivien kana- ja vesilintujen jatkuvaan alamäkeen. Tekisi mieli sanoa että on, vaikka ei täysin näin olisikaan.