Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Eurovaalikone

Vuoden helmijutut: Valkeakoskelainen Eija Mäkinen tutustui isoisäänsä Hugoon, kun kirjailija Sirpa Kähkönen kirjoitti kirjan tästä ja tämän suvun vaiheista sisällissodassa

Eija Mäkinen istui viime keväänä kampaajalla, kun hänelle soitti kirjailija Sirpa Kähkönen . Oletteko se Eija Mäkinen, kuka on lähettänyt Kansan arkistoon Hugon kirjeet? Valkeakoskelainen Mäkinen myönsi. Kyllä vain. Hänen isänsä Veikko Enbom oli vain kolmevuotias, kun tämän isä, tamperelainen Hugo Enbom kuoli vuonna 1918. Menehtymistä edelsi riutuminen ja sairastuminen punavankileirillä. Mies ei oman kertomansa mukaan ollut tarttunut aseisiin. Pikku-Veikon äiti puolestaan oli valkeakoskelainen Jenny , omaa sukua Sivula . Sivulan talo sijaitsi Töyräänkadulla. Hugo oli työskennellyt viilarina niin Valkeakoskella, Viipurissa kuin Helsingissäkin. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Jenny taas oli ollut Tampereella konsuli Mannerilla palvelijattarena ennen avioliittoaan Hugon kanssa. Ennen kuin lokakuu 1918 saapui, Jenny oli yksi Suomen punaleskistä ja Veikko punaorpo. Veikko itse sai myöhemmin puolisonsa Edithin kanssa vuonna 1940 tyttärensä Eijan ja vuonna 1946 pojan nimeltä Matti . Tyttären Eijan käsiin osui äidin kirjahyllystä aikojen päästä lukollinen muovikansio, jonka kannessa näkyy Pariisin katumaisemia. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Se sisälsi Veikon isän Hugon, Eijan ja Matin isoisän leirikirjeitä rakastetulleen Jennylle, isoäidille. Löytö oli traagisenakin aarre, ja sellainen kirjesarja oli myös sittemmin Kansan Arkistoa penkoneelle kirjailija Kähköselle. Maanantaina 16. huhtikuuta tänä keväänä Kähkönen julkaisi kirjan Hugo 1918, jonka valmistumisprosessi ja valmiit sivut ovat tutustuttaneet pojantyttären, eläkeikäisen Eija Mäkisen hänelle ennen tuntemattomaan isoisään ja tämän perheeseen. Kävi muun muassa ilmi, että isoisoäidillä oli kymmenen lasta. Perhe asui Tampereen Kyttälässä, Juhannuskylässä, nykyisen Stockmannin tavaratalon lähellä. Enbomit pitivät Kyttälässä yleistä saunaa. Kolme poikaansa Hugon äiti menetti sisällissodassa ja sen seurauksissa. Hugon veljenpoika insinööri Yrjö Enne selvisi sodasta hengissä ja hänet valittiin SKDL:n kansanedustajaksi. Hugo Enbom kirjoitti sadan vuoden päähän säilyneet kirjeet vuonna 1918 sotavankileirillä Raahessa ja myöhemmin Tammisaaressa. Jälkimmäinen on kuulu kurjista oloista, vankien suuresta määrästä ja rankasta kuolleisuudesta. Raahen vangit oli siirretty Tammisaareen kesän alussa. Sirpa Kähkönen kuvaa leirihelvetin alkua kirjassa näin: "... tuhannet miehet ja muutamat sadat naiset vain ohjattiin keskeneräiselle leirialueelle, jonka ympäri oli vedetty piikkilanka-aita. Vangit viettivät päivänsä hiekkakankaalla ja makasivat yönsä vuodevaatteettomilla lavitsoilla, kasarmien asfalttilattioilla, varastotilojen betonilla tai ullakkokerrosten paljailla lankuilla. Sairastuneiden eristäminen oli riittämätöntä, saniteetti- ja peseytymistilat olemattomat, sairaanhoito alkeellista." Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Hugo puolestaan kirjoitti rakkaalle Jennylle juhannuksen alla 1918 anellen kotoa pikaista ruoka-apua. "Pane kaikki alttiiksi", hän kirjoitti kertoen olevansa sairas. Hänen hätänsä oli hirveä, kun hän vielä kirjoitti lisää anellen, että " olen niin heikko puutteesta niin että tuskin enää jaksan nousta. Silli saatiin tänäkin aamuna eikä mitään muuta arvaa sen mikä on kohtalo. Nyt on annettu lupa että tänne saa lähettää ruokaa. Niin että jos vielä jaksan odottaa lähetät heti minulle ruokaa tai matkustat tänne. Jenny hyvä nyt on elämästäni kysymys. Älä siis viivyttele hetkeäkään. Myy vaikka kaikki mitä irti saat laita panttiin vaikka huonekalujamme..." Kirjailija teki paljon työtä selvittääkseen, miten vanki Hugo Enbom sitten kuitenkin päätyi kuolemaan Helsingissä. Jenny on saanut Helsingistä 29. syyskuuta 1918 kirjeen Julialta . Tämä kertoo Hugon olevan luonaan kuolemansairaana. Viimein kävi ilmi, että kyse oli mitä ilmeisimmin Hugon sisaresta, joka toimitti veljensä Marian sairaalaan. Siellä 26-vuotias Hugo menehtyi. Kirjailija päättelee Hugon karanneen leiriltä, mutta kenen avulla, se ei oikein selviä. Suvussa kulkee tarina siitä, kuinka Hugo olisi päässyt leirin portin ulkopuolelle ruumiskuormassa. Kirjansa Sirpa Kähkönen kirjoitti Tammisaaren punavankimuistomerkin hoitoyhdistyksen tilauksesta. Eija Mäkinen on surullinen siitä, että isoisä kuoli väärinä pidettyjen mielipiteidensä vuoksi. –Olemme muka suvaitsevaisia ja hyväksymme erilaisuuden ja erilaiset mielipiteet, mutta kysyn, onko tämä totta? Hän sanoo Sirpa Kähköstä lainaten, että sisällissota jätti taakankantajia, jotka joutuivat ristiriitaan kodin antaman tiedon ja yhteiskunnan muiden instituutioiden jakaman tiedon välissä. Koulu kertoi vapaussodasta ja hyväksyi voittajien toimet, kun kotiväki tunsi toisen todellisuuden. Punaleskien ja -orpojen kohtalo oli kova. Monet sanovat heidän perillisilleen nyt, että unohtakaa jo. –Miksi meidän pitäisi unohtaa, jos tunnemme, että omaisellemme on tehty väärin. Sata vuotta on lyhyt aika. Unohtaa ei tarvitse, mutta elää voi silti, Eija Mäkinen pohtii. Kun Eija Mäkinen kertoo kirjailijan löytämästä sadan vuoden takaisesta pikkuilmoituksesta, hänen silmänsä syttyvät. Hugo ilmoitti vähän ennen sisällissodan puhkeamista Aamulehdessä, että oli kadottanut kadulle sileän sormuksen. Ehkä Jennyn kanssa oli tullut kiivas riita ja sormus oli tullut paiskatuksi menemään, kunnes mies tuli katumapäälle. –Myös isämme oli aika temperamentikas, Eija Mäkinen muistaa. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Mäkisen isän Veikon äiti, punaleski Jenny kuoli syöpään, kun Veikko oli 17-vuotias. Veikko oli ehtinyt käydä keskikoulun Porin lyseossa, mutta yksin jäätyään nuorukaisen piti jättää lukiohaaveet ja muuttaa isoäidin Pauliina Sivulan luokse Valkeakoskelle. Valkeakoskella hän kävi Lotilan ammattikoulun. Sodan jälkeen Veikko Enbom pääsi Säterin tehtaalle konepiirtäjäksi. Työn ohella hän kirjoitteli ja harrasti teatteria työväennäyttämöllä ja kaupunginteatterissa. Lotilan poikien joulujuhlaan hän ohjasi vuosikymmenet katkelmia Seitsemästä veljeksestä, esiintyi monissa juhlissa Vihtori Hehtaarina ja pääsipä valkokankaallekin Kauppa-Lopo -elokuvassa. Hänen elämänliekkinsä paloi loppuun, kun hän oli vain 55-vuotias. Jäähyväiskirje toisti sanaa Apianranta, jossa hänen viimeiset jälkensä johtivat jäälle. Veikon jälkikasvu, Valkeakoskella yhä asuvat Eija ja Matti, suuntautuivat omassa elämäntyössään turvaamaan ammatillisia opiskelumahdollisuuksia paikkakunnalla. Eija Mäkinen on eläkkeellä ammatillisten oppilaitosten kuntayhtymän talousjohtajan tehtävästä kun taas veli Matti on jäänyt eläkkeelle aikuiskoulutuspuolen rehtorin tehtävästä. Heidän vuosinaan, vuosina 1992 – 2003, toteutettiin kuntayhtymässä mittavat, 170 miljoonan markan rakennushankkeet. Kulttuuriharrastuksessa sisarukset ovat isänsä jäljillä Valkeakoski-opiston kuoroissa: Valkeakosken työväenopiston naiskuorossa ja Valkeakosken työväen mieskuorossa. Eija Mäkinen toimi naiskuoron sihteerinä 46 vuotta.