Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Suomalaisen yhteiskunnan ja arvojen muutoksen näkee selkeästi suomalaisesta elokuvasta

Suomalaisen yhteiskunnan ja arvojen muutoksen näkee selkeästi suomalaisesta elokuvasta. Viime vuonna julkaistiin yli 200 elokuvaa sisältävä laatikko, joka sisältää Suomen Filmiteollisuuden elokuvat vuosilta 1934–1963. Elokuvia tehtailtiin melkoisia määriä vuosittain. Parhaimmillaan Särkän pajasta valmistui 14 elokuvaa vuonna 1955. Keskimääräinen vuosisaldo oli yhdeksän elokuvaa. Se, jos mikä, on teollisuutta. Mikä mielenkiintoisinta, niin mukana on pari elokuvaa, joita ei koskaan ennen ole esitetty julkisuudessa. Vakionäyttelijäkaarti kantoi vuosikymmeniä. Tänä päivänä tv-tuotannoissa on sama linja eli samat naamat näkyvät kyllästymiseen saakka. Tauno Palo oli aina se naissankari ja Eino Kaipainen ikuinen aisankannattaja. Edvin Laineen ohjauksissa pääosaa näytteli useimmiten Laine itse. Pitkäaikaisimman uran näyttivät tekevän Helena Kara ja Siiri Angerkoski. Miesnäyttelijät olivat vaihtuvampaa porukkaa. 30-luvun loppu tarjosi komedioita ja ihmissuhdedraamoja. Luokkajako näkyi säännöllisesti, tosin se näkyi 50-luvulle saakka. Samaten naisen asema yhteiskunnassa vastasi ikään kuin orjan asemaa. Kronologisesti Suomi-elokuvia katsellessa samat teemat toistuvat. Agraariyhteiskunta vastaan aateliset ja luokkaerojen keskinäiset rakkaudet ovat toki romanttista tavaraa ja sellaista katsojat kaiketi halusivat. Sotavuosina valmistui säännöllisesti yhdeksän elokuvaa vuosittain. Viihde teki kauppansa vaikeina aikoina. Sotavuodet toivat seurattavaksi Suomisen perheen. Yhtäkkiä siirryttiin seuraamaan keskiluokkaisen ja sosiaalista nousua tavoittelevan perheen elämää. Oli tuomari-isä, kotirouva-äiti ja luutnantti-vävy. Siinä sivussa lapsikatras, joka yllätti kekseliäisyydellään. Miten ikävät asiat hoidettiin? Kun Suomisen Olli hairahtui tekemään epäsopivia asioita, niin isä hoiti asiat pois päiväjärjestyksestä rehtorin, tuomarin ja yleisen syyttäjän kanssa. Hyvä veli -suhteet ratkaisivat laittomuudetkin. Valtaosa sodanjälkeisistä elokuvista oli hömppäkomedioita. Silloin syntyi myös rillumerei-kulttuuri. 50-luvun puolivälin jälkeen elokuvatuotanto laski. Saldo oli enää keskimäärin neljä elokuvaa vuosittain. Vuonna 1963 tuli konkurssi. 30-vuoteen mahtui kuitenkin mukaan ikuisia klassikoita kaiken sälän joukkoon. Kirjoittaja on akaalainen freelance-toimittaja "Sotavuosina valmistui säännöllisesti yhdeksän elokuvaa vuosittain"