Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Tiesin aina, että minulla oli vakavia mielenterveysongelmia, mutta en uskaltanut pyytää apua – olinhan vahva tyttö

Ala-asteeni kouluterveydenhoitaja kertoi vanhemmilleni paino-ongelmia ja koulukiusaamista vähätellen, etten tarvitse apua. Hänen mielestään selviäisin kyllä kaikesta, olenhan vahva tyttö. Sanat soivat päässäni vuosikausia ja vaikuttavat varmasti edelleen käyttäytymiseeni. On heikkoutta, jos ei selviä yksin. Oli tärkeää pysyä vahvana, sillä heikkous oli noloa eikä sitä hyväksytty. Koulukiusattuna imago luokkatovereiden silmissä tuntui elämää suuremmalta kysymykseltä, joten vältin pahan olon ja kyyneleiden näyttämistä niin hyvin kuin pystyin. Aikuiset tuntuivat tuomitsevan ja vähättelevän ongelmiani auttamisen sijaan. Lopulta en puhunut pahasta olosta, vaan tein kaikkeni pysyäkseni vahvana. Kun en kokenut voivani kertoa ongelmista kellekään, paha olo kasvoi kasvamistaan vuosien mittaan. Mitä enemmän vaikenin, sitä vaikeammalta tuntui avata suunsa. Ongelmat muuttuivat vakavemmiksi. Itkin koulussa ja kotona piilossa. Koitin korvata henkisen pahan olon fyysisellä, joten ahmin vatsan täydeltä ruokaa tai paastosin. Turrutin tuskaa runsaalla päihteiden käytöllä. Piilotin heikkouteni muiden keskellä tekohymyn taakse. Lukiossa paras ystäväni kysyi, enkö koskaan ollut surullinen, kun näytin aina iloiselta. Tiesin aina, että minulla oli vakavia mielenterveysongelmia, mutta senkin näin omana vikanani. En osannut napsauttaa sormiani yhteen ja muuttaa hymyäni aidoksi. Sitähän parantuminen vain vaati – omaa asennemuutosta. Masennus oli oma valinta. Kynnys hankkiutua mielenterveyspalveluiden piiriin oli rakennettu korkeaksi muiden tuomitsevalla vähättelyllä ja kokemieni pelkojen ja häpeän voimalla. Näytti siltä, että terveysaseman ovesta olisi pitänyt kiivetä sisään. Paljon puhutaan julkisten menojen leikkaustarpeista, mutta Valkeakoskella investoidaan viisaasti lasten ja nuorten lisääntyneiden psykiatristen ongelmien hoitoon perustamalla uusi matalan kynnyksen mielenterveystiimi. Lapsen on vaikea pyytää apua, jos omia tunteita ei välttämättä edes itse ymmärrä, joten on aikuisten tehtävä olla mahdollisimman helposti lähestyttävissä. Minulla kesti kymmenen vuotta uskaltaa sisään terveyskeskuksen ovista. Parantumiseen meni toiset kymmenen vuotta. Miten olisinkaan mahdollisesti menestynyt elämässä, jos koko elämäni ei olisi mennyt vain selviytymiseen? Kirjoittaja on Valkeakosken Sanomien harjoittelija.