Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Lohtua ja ymmärrystä – Näyttelijä Sanna Ristaniemi haluaa kertoa muistisairaudesta teatterin keinoin

Muistisairas isoäiti on muuttanut hoitokotiin. Tuttu kerrostaloasunto on jäänyt ilman asukasta, mutta tutut tavarat ovat paikoillaan. Pöly laskeutuu pinnoille ja asunto tuntuu olevan muumioitumisvaiheessa. Elokuussa 2017 teatteri-ilmaisun ohjaaja, näyttelijä Sanna Ristaniemi odottaa isoäitinsä asunnossa ovikellon soittoa. Kahdeksan hänelle ja toisilleen vierasta ihmistä astuu sisään isoäidin kotiin, mutta myös olohuoneteatteriin. Kohta alkaa Haetaan muuttoapua!  -esityksen aika. Olohuoneteatterissa yleisö otetaan mukaan. Kaikki saavat olla hetken isoäitihahmoja, joita Sanna Ristaniemi omaishoitajan roolissa hoivaa ja kutsuu kahvikupin ääreen. Rohkeimmat pötkähtävät sängylle ja antavat omaishoitajan lukea iltasatua ja peitellä heidät. Kun esitys päättyy, yleisö ei näyttelijän yllätykseksi lähdekään pois. He haluavat jäädä istumaan ja juttelemaan. Moni asia isoäidiltä perittyä Isoäidin asuntoon syntyi lämmin tunnelma. Tuntui lohdulliselta jakaa oman läheisen tarina yleisön kanssa, Sanna Ristaniemi muistelee syksyn 2017 neljää esitystä. Ne olivat osa Tampereen Teatterikesän OFF-tuotantoa. Koska palaute oli kannustavaa ja teemat – muistisairaus ja omaishoitajuus – tuntuivat tärkeiltä, Sanna ja aviomiehensä, ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastannut Veli-Pekka Ristaniemi alkoivat jalostaa alkuperäistekstiä uudeksi. –Olohuone-esityksissä oli lämpöä, lohtua ja ymmärrystä, mikä varmasti kantoi pidemmälle kuin esityksen ajan. Monella ajatukset jäivät kytemään mieleen. Tuli pakko saada tarina suuremmalle yleisölle, Ristaniemi perustelee. Uudistetun Haetaan muuttoapua!  -näytelmän ensi-ilta on Valkeakosken kaupunginteatterissa 12. lokakuuta. –Näytelmässä moni asia on autenttista ja isoäidiltä perittyä, mutta olemme etääntyneet minun tarinastani niin, ettei roolihenkilö Sannan tarina ole enää minun tarinani. Muistisairauden rinnalla tulee esiin hylätyksi tulleen lapsen kasvutarina. –Näytelmä kertoo kolmesta supersankarista, isoäidistä, Sannasta ja John Lennonista, Sanna Ristaniemi kertoo. –Aihe on koskettava ja kyynelkanavat voivat aueta, mutta on mukana myös eri tilanteista syntyvää tahatonta komiikkaa. Juttu jatkuu kuvan jälkeen Entä jos repliikit katoavat? Ajatus näytelmästä syntyi yli kaksi vuotta sitten. Silloin Sanna Ristaniemen isoäiti oli jo alzheimerin taudin vuoksi hoitokodissa. Kunto oli romahtanut nopeasti sen jälkeen, kun hänen tyttärensä, Sannan täti, oli kuollut äkillisesti. –Keskityimme lohduttamaan, enkä oikeastaan silloin ehtinyt ajatella, miksi muistisairaus tuli meidän sukuumme, ja voinko minäkin sairastua. Enemmänkin tuntui kauhelta, että isoäiti joutui hautamaan oman lapsensa. –Isoäitini asui Tampereella ja me Helsingissä, ja siksi näimme vain muutamia kertoja vuodessa. Vasta jälkikäteen olen ymmärtänyt, että monet asiat olivat muistisairauden oireita. Oli erilaisia harhoja, kaukosäätimen käyttö ei sujunut ja monien muidenkin koneiden käyttö muuttui hankalaksi. Joka kerta piti viedä banaania ja imodiumia vatsavaivojen takia. Kun isoäidin tilanne konkretisoitui hoitokotiin muuton myötä, omakin kohtalo alkoi pelottaa. –Alzheimer pelottaa minua työni kannalta. Jos alan unohtaa repliikkejä, en voi jatkaa tätä työtä. Ja se on kuitenkin aika pieni asia verrattuna siihen, että muistin lisäksi myös ihmisen minuus katoaa, Sanna Ristaniemi miettii. Näytelmän syntyvaiheessa monenlaiset tunteet myllersivät mielessä. –Miksi teen näytelmää vasta siinä vaiheessa, kun en enää saa kontaktia ihmiseen, josta ajatus on lähtenyt? Kävinkö liian harvoin katsomassa isoäitiä? Mitä hän ajattelisi, että näytelmä esitetään hänen kodissaan? –Halusin tehdä omalla tavallani kunnianosoituksen isovanhemmilleni. En osannut aina olla läsnä, mutta minulla on vahva usko, että niin isoäiti kuin -isä olisivat antaneet siunauksensa esitykselle. Muistisairaus ja omaishoitajuus kulkevat usein käsi kädessä. Ristaniemen vaari oli fyysisesti huonossa kunnossa, mutta hoiti pitkään muistisairasta vaimoaan. –Omaishoitajuus on hirveän raskas taakka. Siinä uhraa oman elämänsä toiselle ja hänen hoitamiselleen. En tiedä, pystyisikö itse siihen, Ristaniemi miettii. Haetaan muuttoapua! 7 esitystä Valkeakosken kaupunginteatterissa 10.10.-10.11. Kansallisteatterin Willensaunan Kolme iloista rosvoa sytytti liekin, joka yhä roihuaa. Neljä vuotta Sääksmäellä asunut teatteri-ilmaisun ohjaaja, näyttelijä Sanna Ristaniemi sanoo, että häntä on lapsesta lähtien viety ja kannustettu teatterin pariin. –Vaari oli nuorena iltaoppilaana Kansallisteatterissa ja näytteli 40-luvulla Tauno Palon kanssa. Isoveljen kehotuksesta hän kuitenkin hankki "kunnon" ammatin. Vaari oli elämäni voimahahmo ja kävi viimeiseen asti katsomassa kaikki teatterityöni. Myös äitini ja isäni ovat olleet teatteriharrastajia. 5-vuotiaasta lähtien Sanna Ristaniemellä oli selvä päämäärä, hän haluaa näyttelijäksi. Selvästä tavoitteesta ja teatteriharrastuksesta huolimatta tie on noussut monta kertaa pystyyn. Ovet eivät auenneet yrityksistä huolimatta Teatterikorkeakouluun tai Tampereen Nätyyn. –Olen suorittajatyyppi. Pääsykokeissa paine oli liian kova, mokasin ja alisuoriuduin. Oli kamala shokki, etten päässytkään kouluihin sisään. Se tuntui häpeältä vaarin ja muidenkin minua tukeneiden silmissä. Minulla ei ollut b-vaihtoehtoa. Sisuuntunut nuori meni vuodeksi Jamilahden musiikkiteatterilinjalle, ja hankki modistin ammattitutkinnon. Helsingin kellariteatterista Ristaniemi löysi jälleen uskon itseensä, ja ovet avautuivat toisella yrittämällä myös Metropolian ammattikorkean teatteri-ilmaisun ohjaajan koulutukseen. –Uskon jälkikäteen, että kaikki kivikot piti käydä läpi. Jos olisin mennyt heittämällä sisään teatterikouluun, minusta olisi tullut kamala ihminen ja näyttelijä. Metropoliasta löytyi ammatti ja aviomies. Veli-Pekka Ristanieme n kanssa on ollut hyvä tehdä yhteistyötä. –Ruokimme toisiamme taiteellisesti ja meillä on samanlainen tapa tehdä työtä ja sama taidekäsitys, Sanna Ristaniemi kertoo. Sääksmäelle teatteripariskunta muutti neljä vuotta sitten. Sannalle Ritvala oli tuttu, sillä hän oli lapsesta lähtien viettänyt siellä kesiä sukumökillä. –Vedimme muutamana vuotena Ritvalan nuorisoseuran teatterileiriä lapsille ja nuorille. Yhdessä esityksessä heitin, että olisi kiva löytää talo Sääksmäeltä. Pian sellaista tarjottiin meille vuokralle, ja muutimme Helsingistä maalle. Vuosi sitten vanhemmille ja kahdelle lapselle löytyi oma talo Huittulasta. Paikka on Ristaniemille kiinnekohta, jossa sydän ja mieli lepäävät. –Olemme rakastuneet seutuun ja tutustuneet uusiin ihmisiin, kilometrin säteellä asuu kuusi hyvää ystävää perheineen. Mitään hinkua ei ole muuttaa takaisin Helsinkiin. Molempien työ vie välillä muille paikkakunnille, mutta täältä on helppo singahtaa matkaan. Valkeakosken kaupunginteatteri on tullut jo molemmille tutuksi. Muutama vuosi sitten he toteuttivat teatteritaloon kummituskierroksen, ja viime syksynä Sanna näytteli Myllymestarin tyttäressä . Uusin tuotanto, Haetaan muuttoapua! , on tehty Valkeakosken kaupunginteatterille Ritvalalaiset kollektiivin nimissä.