Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Kun Timon mummu viimein palasi vankileiriltä, hän tuli jalan pitkin metsiä ja söi jäätyneitä marjoja, kun muuta ei ollut

Pojanpoika Timo näyttää Valkeakosken Asevelitiellä uuden taitonsa, jonka serkku juuri opetti: kampa ja paperi soivat kuin huuliharppu, kun sopivasti puhaltaa. Helmi -mummun reaktio yllättää: hän alkaa itkeä. Keskenkasvuinen pojanpoika kummastuu. Lapsen ilolta leikkautuvat siivet. Tuo pojanpoika on Valkeakosken kaupungilla työsuojeluvaltuutettuna nyt työskentelevä Timo Villberg . Tampereella syntynyt Helmi-mummu kuoli 90-vuotiaana vuonna 1988. Villberg tietää nyt hyvinkin, mikä mummun tuli: tämän mieleen palautui muistikuva vankileiriajalta vuodelta 1918. Muistojen sirpaleita äidiltään sai koota varsinkin Helmin vielä 47-vuotiaana synnyttämä Marja-Leena . Yhdessä muistikuvassa Hämeenlinnassa vankeuteen sullotut nuoret naiset unohtavat hetkeksi kurjuutensa, sillä yksi joukosta paljastaa taitonsa: hän osaa soittaa kammalla ja paperilla vaikka polkkaa. Vankilaan on laskeutunut ilta, ja alusvaatteisilleen riisuuntuneet naiset riehaantuvat tanssimaan tyttöparissa. Kukin miestä esittävä tanssii alushoususillaan. Housuissa on lahkeet. Toisilla on alushame. Lystinpito loppuu lyhyeen, kun vartijat huomaavat ja kieltävät riekkumisen. Horjahdus riitti, vanki ammuttiin Yksi kauheimpia muistikuvia oli se, kuinka nälän heikentämät miehet kantoivat leirillä vettä korennolla. Toinen horjahti ja tuli samalla kompastuneeksi yli vartijan suoja-alueen rajan. Horjahtaja ammuttiin siihen paikkaan. Kun Helmin tyttäret sitten kerran loiskuttivat kantovettä ämpäristä, äiti kertoi, miten tärkeää voi sekin joskus olla, että ämpäri pysyy pystyssä. Tervasaaren tehdasta vastapäätä seisseessä perheen kotitalossa, yhdessä vanhan Valkeakosken mökeistä, ei tietenkään ollut vesijohtoa. Talousvesi piti kantaa kaivosta tehtaan portin takaa. Nykyisin mökin paikalla on osittain Kanavakatu, osittain ruohottunut mäki, jonka vieressä on tehtaan rivitalo, "Syöksypakki". Tontti on edelleen Waldenin suvun omistuksessa. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Miksi Helmi Maria Leppänen oli joutunut vankilaan? Timo Villberg on yrittänyt osaltaan hahmottaa mummunsa tarinaa palasista, joita on saanut kokoon arkistoista ja muistitiedosta. Punaisen Ristin hoitaja Sisällissodassa parikymppinen Helmi toimi Punaisen Ristin sairaanhoitajana punaisten puolella. Ei hänellä hoitajan koulutusta ollut – punaisten puolen hoitajat saivat vain pikakoulutuksen sidonnassa. Helmin ammatti merkittiinkin papereihin ompelijaksi. Tehtaantyttö hän ei ollut, ja pukuompelijan ammatti oli opittu nuorena Tampereen pukutehtaalla. Poljettava Husqvarna on suvulla tallessa vieläkin. "Näippäin, sano Kantti muijaansa!", kuului usein Helmin lausahdus ompelusten keskeltä. Suvun käsityksen mukaan Helmi koetti auttaa haavoittuneita ainakin Vehkajärvellä ja Kuhmoisissa. Valkeakosken punaisten rintamakomppanian ensimmäinen taistelu käytiin juuri Vehkajärvellä 26. helmikuuta 1918 ja parikymmentä miestä kaatui. Valkeakoskelaiskaarti lähetettiin myöhemmin uudelleen Vehkajärvelle. Sieltä rintama eteni Kuhmoisiin, mihin se juuttui. Toukokuuhun tultaessa taistelut olivat kuitenkin ohi ja Suomen viimeisetkin punakaartilaiset antautuneet, kun Helmi 7. toukokuuta 1918 vangittiin. Häntä syytettiin monien muiden punaisten naisten lailla avunannosta valtiopetokseen. "Mummusi nimi on kirjassa" Palkkaluettelon mukaan Helmi oli todella kuulunut Valkeakosken naiskomppaniaan. Sen lapsenlapsi Timo kuuli vasta kotiseutumies Aarre Salliselta , joka mainitsi nimen löytyvän Tauno Tukkisen teoksesta Naiskapinallisten henkilötappiot 1918 . Koko Suomi kärsi vuonna 1918 elintarvikepulasta. Varsinkin vankileireillä nähtiin nälkää ja sairastuttiin. Suvun käsityksen mukaan Helmi kuitenkin työskenteli vankileirin keittiössä. Siellä saattoi saada palkakseen ylimääräisen ruoka-annoksen ja säästyä nälkäkuolemalta. Keittiöltä saattoi yrittää myös kuljettaa vähän ruokaa kipeimmin sen puutteesta kärsiville toisille vangeille. Helmin äiti Hanna kävi Hämeenlinnassa anomassa tytärtään vapaaksi piikomispaikkansa herran, kenraali Holmbergin puollolla. Leireillä muonitustilanne kävi niin ylivoimaiseksi, että senaatti teki kesäkuun 29. päivänä vuonna 1918 päätöksen, että vähintään 25 prosenttia vangeista on vapautettava. Vangit piti luokitella ja vähemmän vaaralliset tuli laskea ehdolliseen vapauteen. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Helmin syyte hylättiin valtiorikosoikeudessa 11. heinäkuuta 1918 ja hänet vapautettiin. Valtionrikosoikeuden leimalla varustetussa paperissa lukee, että Helmi oli käynyt lääkärintarkastuksen. Perätön ilmianto varkaudesta Tehdasta vastapäätä sijaitsevaan kotiinsa Valkeakoskelle Helmiä ei silti kuulunut pitkään aikaan. Kodissa asui oman lapsensa menettänyt Jalosen pariskunta. Emma Jalonen oli Helmin äidin sisko, jolle äiti oli antanut oman lapsensa kasvattityttäreksi. Suvussa arvellaan, että todennäköisesti Helmi sittenkin jäi Hämeenlinnan vankilaan tutkintovankeuteen. Syynä voi olla se, mikä myös kirkastui suvulle paljon, paljon myöhemmin. Eräs toinen paikkakuntalainen sairaanhoitaja oli ilmiantanut Helmin vilpillisesti varkaudesta, mihin tämä sittemmin osoittautui syyttömäksi. Helmi ei ollut kajonnut rehtorinnan hepeniin. Suvussa kulkeneen muistitiedon mukaan Helmi ilmaantui Valkeakoskelle vasta joulukuussa 1918. Matkan Hämeenlinnasta Valkeakoskelle hän oli taivaltanut alkutalvessa kävellen, metsiä pitkin. Hengenpitimikseen hän kerjäsi ja söi jäätyneitä marjoja ja sieniä. 165 sentin pituinen nainen riutui matkallaan 40-kiloiseksi, mutta hän selvisi. Vuonna 1922 Helmi Leppänen meni naimisiin ensimmäisen miehensä Kalle Sivulan kanssa. Kallelle hän synnytti viisi lasta, joista vain kaksi jäi henkiin. Leskenä uuteen liittoon Kalle Sivulan kuoltua Helmin elämään tuli jossakin vaiheessa uusi mies, Villbergin Kalle . Aikaa myöten käytiin vihilläkin. Kallen maailmankatsomuksesta kertoo jotakin se, että hänen jäljiltään löytyi myöhemmin umpeen naulattuja pakkilaatikoita täynnä neuvostokirjallisuutta. –30-luvulla niiden löytyminen olisi tiennyt linnareissua, vaikka ne olisivatkin olleet vain lastenkirjoja, pojanpoika Timo Villberg sanoo. Sota-aikana Kalle-pappa oli muun muassa hätäaputöissä Parkanossa. Helmi elätti pesuettaan yksin. Soppaa ja vesivelliä riitti sisukkaan äidin ansiosta kovinakin aikoina. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Toisen Kallensa kanssa Helmi sai kaikkiaan viisi lasta. Helmi perheineen asui Jalosilta periytyneessä mökissä Valkeakosken keskustassa siihen saakka, kunnes vanhaa Valkeakoskea kadulla viimeisenä edustanut mökinrähjä päätettiin purkaa. Määräys oli itsensä tehtaanpatruuna Juuso Waldenin. Perhe sai tiettävästi uuden kotinsa yhtiöllä vapaina olevista taloista. Vanha tontti tasattiin kahdessa päivässä ja siihen levitettiin Englannista tuotu nurmikkorulla, sillä Valkeakoskelle odotettiin arvovieraita. Jugoslavian presidentti Tito oli tulossa. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Asevelitieltä saatiin uusi koti Uusi koti osoitettiin Asevelitieltä. Yhtiö jopa remontoi talon, ennen kuin siihen asetuttiin. Pojanpoikansa Timonkin Helmi käytännössä kasvatti vuodesta 1964 vuoteen 1974. –Vanhempani olivat eronneet ja isälläni Kaunolla meni paljon aikaa ay-tehtävissä ja teatterissa. "Omani jos olisit, selkääs' saisit", mummu lapsenlapselleen usein motkotti, mutta jäi silti rakkaana mieleen. –Mummo oli elänyt kovan elämän, ja häntä luonnehti aina jonkinlainen vakavuus. Ikinä en muista hänen yltyneen mihinkään riehakkaaseen ilonpitoon, Timo Villberg kertoo. Helmin puoliso Kalle kuoli muutama vuosi vaimonsa jälkeen, vuonna 1993. Jutussa on käytetty lähteenä myös Tiina Lintusen teosta Punaisten naisten tiet vuodelta 2017 ja Olli Vuorisen Valkeakosken historian 1. osaa vuodelta 1972.