Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Ruumis rapistuu ja muovipyörre valtaa meren – kauhun kokemukset saavat näyttelyssä yllättäviä muotoja

Ensisilmäyksellä Emmi Kallion suuret maalaukset näyttävät piristäviltä, kauniilta väriläiskiltä. Kun katsoo tarkemmin, huomio kiinnittyy pinnan rosoihin. On kuin maalauksessa olisi punainen, märkivä haava. Kallio muistaa, miltä tuntui pienenä koululaisena oppia, kuinka ihmisen keho toimii. Sydän, keuhkot ja muut sisäelimet – kaikki yhteydessä toisiinsa monimutkaisen mekanismin kautta. Entä, jos jokin menee pieleen? Ihmiskeho on herkkä kokonaisuus, ja se on sekä ihmeellistä että kammottavaa. Ja vaikka kaikki menisikin suunnitelman mukaan, keho hajoaa silti kaiken aikaa. Siinä ei yleensä nähdä mitään kaunista. –Ruumiin rapistuminen ei ole millään tavalla esteettistä. Sitä vastaan taistellaan ja sitä peitellään kaikin keinoin, Kallio sanoo. Tällaisista ajatuksista ovat syntyneet Kallion maalaukset, jotka ovat esillä Voipaalan taidekeskuksen kauhunäyttelyssä. –Yritän epätoivoisesti nähdä kehon haurastumisessa jotain samaa kauneutta kuin vanhojen autiotalojen rapistumisessa. Se on vaikeaa, kun koko ajan tiedostaa, että lähtölaskenta on käynnissä, Kallio naurahtaa. Kallio uskoo vanhenemisen pelon syntyvän osin juuri sen peittelystä: asian luonnollisuus on unohdettu. Yksilökeskeisellä kulttuurillakin lienee osuutensa. Kun katse on tiukasti vain omassa navassa, oma kuolema vaikuttaa olevan kaiken loppu. –Itseä voisi ajatella enemmän yhteisön osana. Näyttelyn taiteilijat lähestyvät kauhua henkilökohtaisten pelkojen ja arkisten kokemusten kautta. Anna Pekkalan työssä kurkitaan sängyn alle hirviöiden pelossa. Katosta riippuvia raajoja ja liiskaantuneita päitäkin löytyy, kun astuu taiteilijaryhmä Hydran huoneeseen. Taija Goldblattin vaha-animaatiossa hirviö leikkaa itsestään veitsellä palasen ja pistää poskeensa. Puistattaa, mutta silti on pakko katsoa. Juttu jatkuu kuvien jälkeen. Näyttelyssä on esillä maalauksia, videoteoksia, installaatioita, veistoksia ja valokuvateoksia. Tietokonepelikin löytyy. Ismo Torvisen pelissä pelaaja harhailee labyrintissä samalla, kun hänen aistinsa vähitellen heikkenevät. Sitten on töitä, joista kauhua joutuu vähän etsiskelemään. Niina Kiiverin karamellinvärisissä töissä kimaltaa glitter. Söpöt ponit ja kanit kurkkivat pinkistä maisemasta. Pirtsakan pinnan alta paljastuu kuitenkin jotain aivan muuta. –Olen halunnut kuvata maailmanlopun tunnelmaa söpöllä estetiikalla, Kiiveri kuvailee. Taustalla on ahdistus ja pelko, jota ympäristökriisit herättävät. Kiiverin valokuvakollaaseissa kaikki kuvatut esineet ovat muovia. –Uutiskuvat merien muovipyörteistä toimisivat jo sellaisenaan kauhuna. Se on niin hirvittävää, että sen mieluiten työntää pois mielestä.