Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö

Kaupunginosaesittelyt jatkuvat: Mau-mau-kylästä Roukon koulun raunioille

Tapaan matkaoppaani Tarja Erikssonin Salomaantiellä sijaitsevan kaupan pihassa. Kaupan omistaja on vaihtunut, mutta itse rakennukseen ja sen välittömään miljööseen liittyy Erikssonilla monta rakasta ja mieleen painunutta muistoa. Niistä myöhemmin lisää, nyt lähdemme kulkemaan Kassonkatua ylöspäin; pohjoiseen, mikäli maantieteellisesti asia halutaan ilmaista. Sukelletaan ajassa vuosikymmeniä taaksepäin. Välihuomatuksena mainittakoon, että olemme tietoisia Roukon rajoista. Kaupungin kuudenteen kaupunginosaan, Roukkoon, ei Roukonperä kuulu, vaikka nimestä voisi toisin päätellä. –Kyllähän monet Roukon ja Roukonperän sekoittavat, Mau-mau-kylää ei taida enää moni muistaakaan, Eriksson virkkoo. Mikä-mikä-kylä on mau-mau-kylä Mau-mau-kylän vuoksi olemme täällä, tutustumassa tähän rintamamiestalojen hallitseman asuinalueen historiaan. Kassonkatua käpötellessämme matkaoppaani silminnähden liikuttuu. –Tänne me muutimme vuonna 1956, olin silloin kolmevuotias. Tämä on ihanaa seutua, eikä juuri ole muuttunut. Roukonperä sai alkunsa, kun Juuso Walden luovutti alueelta tontteja työläisille. Ei toki kaikkia alueen tontteja, mutta suurimman osan. –Mau-mau nimitys tuli jostakin heimosodasta, jota käytiin samaan aikaan, kun aluetta rakennettiin. Sieltä se juontuu, enempää en tiedä. Koska heimosta oli kysymys, oli meillä täälläkin oma heimopäällikkö. Sodalla Eriksson viitannee Keniassa käytyyn sisällissotaan vuosina 1952–1960. Mau-mau-liike aloitti sodan vapauttaakseen Kenian Britannian siirtomaahallinnolta. Valkeakosken perukoiden lisäksi nimen otti käyttöön New Yorkin Brooklynin katuja väkivaltaisesti hallinnut jengi. Mutta kuka ihme oli tuo heimopäällikkö ja mistä hän sai nimensä? –Titteli tuli siitä, että hän muutti alueelle ensimmäisenä. Hän oli sellainen pieni, harmaahiuksinen mies, jota me lapset pelkäsimme. Etunimeä on muista, mutta Repo oli sukunimi. Kadut tulvivat muistoja Saavumme Kassonkadun päähän Kaakkolammintielle. –Tuossa on kotitaloni. Väri on vaihtunut, mutta muuten talo on ulkoapäin entisellään. Katso, tuossa on isäni rakentama autotalli, Eriksson viittoo talonumeroa 61 kohti. Alueen rakentamisen aikaan oli hyvin tarkoin määrätty millä värein rintamiestalot sai maalata. Nyttemmin linjauksesta on liuettu, vaikka ei täällä edelleenkään järin räikeitä värimaailmoja näy. –Muistan kun Juuso Walden kuljettajineen ajeli täällä keltaisella Jeepillään. Me tulimme tienviereen vilkuttamaan hänelle ja hän vilkutti takaisin. Pikkulinnut ovat visertäneet, että Walden teki myös yllätyskäyntejä taloihin, katsomaan että tilukset ovat kunnossa. Muistatko tällaisia? –Kyllä hän niitä teki, mutta meille hän ei koskaan tullut. Ajan kuluman Tarja Eriksson huomaa puista ja muusta kasvustosta. –Kaikki nuo vanhat kivirappusetkin ovat edelleen tallella. Puut ovat kasvaneet paljon, mutta kyllä minä niistä edelleen osan muistan. Lapsuuden leikkipaikat ovat kaivertuneet mieleen. Eittämäti ja kieltämäti alue on erittäin idyllinen. Sen tajuaa, kun palaamme Hannulankadulta Kaakonojantielle. Rakennusvuosi ja tyyli vaihtuvat silmänräpäyksessä. Matalat kerrostalot ovat kuin toisesta maailmasta. Palaamme takaisin lähtöruutuun, kaupan parkkipaikalle. –Ennen Salea tässä toimi Imeläisen kauppa. Toki rakennusta on pariin kertaan laajennettu. Kun tuolta mäen päältä lapsena laski kaupalle, niin se oli kuin olisi päässyt suureen maailmaan. Myöhemmin kaupan kulmille sovittiin treffejä poikien kanssa. Salomaantietä, saati koululle nousevaa hiekkatietä, ei Erikssonin lapsuudessa ollut, mutta tätä samaa reittiä hän on kouluun kulkenut. –Salomaantien kohdalla meni niin sanottu paskaojantie, sillä nimellä sitä silloin kutsuttiin. Semmoinen polkutie, mitä pitkin pääsi Lotilanjärvelle uimaan. Väistötilasta toiseen Roukon koulu on ollutta ja mennyttä. Veera Kiretin kertomukset lastensa kouluvuosista kuulostavat enemmän sotavuosien tarinoilta kuin 2010-luvulta. –Vanhempi lapsi aloittaa yläkoulussa. Hän vietti kolme vuotta alakoulustaan evakossa. Toinen lapsi oli ensimmäisellä luokalla, kun on evakkoon lähdetty. Hän kuuluu siihen ikäluokkaan, joka viettää ilmeisesti koko alakouluaikansa evakossa. Veera Kiretti ei ole paljasjalkalaisia koskilaisia, mutta on asunut Roukon koulun läheisyydessä vuodesta 2005. –Kuka nyt mitenkin Roukon määrittelee, mutta kun mietittiin perheen perustamisvaiheessa missä asutaan, niin Roukko oli se alue. Koulun purkamisesta aiheutunut häslinki sai Kiretin hetkellisesti jo harkitsemaan luovutusta ja muuttoa muualle. –Lapset olivat sitä mieltä, että haluavat asua täällä, koska kaverit ovat täällä ja samalla luokalla. Vaikka evakkoon joutuisi lähtemään kuinka pitkälle, niin kaverit olisivat siellä. Uuden koulun valmistumiselta Veera Kiretti odottaa paljon. –Toivottavasti siitä tulee alueen yhdistävä tekijä, saataisiin sinne muutakin toimintaa. Jatkuva väistötiloissa oleminen on Kiretin lapsissa näkynyt ennen kaikkea kouluviihtyvyydessä. Kun muusta ei ole tietoa, niin koulumenestykseen tilannetta ei osaa verrata. –Alkuun varsinkin jatkuva epätietoisuus aiheutti jännitystä, kun lapsi ei tiennyt mihin mennä ja millä pihalla nähdä ketäkin, ja kaikkea semmoista. Muutoin Kiretti on asuinalueeseen erittäin tyytyväinen. Ainoana ikuisuuskysymyksenä hän mainitsee paikallisliikenteen vähyyden. Paremmat julkiset kulkuyhteydet helpottaisivat lasten liikkumista harrastuksiin. –Lyhyt matka joka paikkaan, ja kaikki tarpeellinen löytyy ja on saatavilla. Ulkoilu- ja harrastusmahdollisuudet ovat loistavat. Takapihalta pääsee frisbeegolfradalle, on maastopyöräily- ja lenkkimaastoja. Kaupat ja lähipubikin ovat lähellä. Mikäs täällä on olla. Alueen jatkoksi rakentunut uusi Lintulan alue on myös tervetullut lisä tyypilliselle lapsiperhealueelle. –Tulee uudisasukkaita sekä alueelle että koululle, se on pelkästään tervetullutta. "Kun lapsena tuolta mäen päältä laski kaupalle, niin se oli kuin olisi päässyt suureen maailmaan." Tarja Eriksson