Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö

Tiina Huhtinen-Siistonen rakastui ensin lampaisiin ja sitten kehräämiseen – Nyt hän kehrää lankaa koirankarvasta ja jopa nukasta

Kun leipäpussi rapisee, Lauri Viita ja Lasse Pöysti ovat heti paikalla. Leivänkannikat katoavat parempiin suihin sekunneissa. Viidalla ja Pöystillä ei ole tapana kranttuilla. Yhtään jälkeen ei jää myöskään Late Lammas, joka tunkee mustaa päätään Tiina Huhtinen-Siistosen halaukseen. Häntä naurattaa. Sylikoirien sijaan hänellä on sylipässejä. Lauri Viita, Lasse Pöysti ja Late Lammas asuvat Huhtinen-Siistosen omistuksessa Valkeakosken Vallossa. Ne ovat varsin seurallisia. –Pojat, tulkaa tänne, Huhtinen-Sistonen kutsuu lampaitaan – ja ne tottelevat kuin koirat. Vielä pari vuotta sitten Huhtinen-Siistosella ei ollut juuri minkäänlaista kosketusta lampaisiin. Tampereen keskustassa varttuneena hän oli nähnyt lampaita lähinnä kotieläinpuistoissa. Kun hän muutti miehensä kanssa Valkeakoskelle omakotitaloon, kotieläinten pitäminen tuli mahdolliseksi. Ensin hän haaveili vuohista, sitten lampaista – vuohien lypsäminen kun on hiukan vaivalloista. –Kun saan päähäni jotain, sen minä sitten teen. Ei siinä kauaa mennyt, kun ilmoitin miehelleni, että ostin kolme lammasta – pitäisiköhän rakentaa jotain. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Pässit muuttivat vanhaan navettaan, ja ne nimettiin kulttuuripersoonien sekä Huhtinen-Siistosen siskontytön lempianimaatiohahmon mukaan. Koska Huhtinen-Siistonen on käsityöläinen ja taiteilija, villa kiinnosti häntä materiaalina alusta saakka. Ensimmäisen kerinnän jälkeen villat piti lähettää kehrättäväksi muualle. –Mutta en minä raskinutkaan lähettää niitä mihinkään! Huhtinen-Siistonen muisti, että hänen siskollaan on säilössä mummon vanha, 1800-luvulta peräisin oleva rukki. Hän ei tiennyt rukeista saati kehräämisestä mitään, mutta päätti kokeilla, onnistuisiko oman langan tekeminen. –Ei siitä tahtonut tulla mitään. Nysväsin epätoivoisesti ja sain aikaan kauheaa, sormenvahvuista möllykkää. Sitkeällä yrittämisellä Huhtinen-Siistonen sai lopulta kehrättyä yksisäkeistä, kierteistä lankaa, josta hän neuloi itselleen pipon. –Ei tullut mieleen, että yksi säie ei ole mikään lanka, hän nauraa. Sen jälkeen Huhtinen-Siistonen päätti mennä kehruukurssille. Opettajalta hän kysyi, onko vika kehrääjässä vai rukissa. Selvisi, ettei ainakaan rukissa. Vanha rukki rullasi kuin unelma. Opettajan valvovan silmän alla jokin kuitenkin napsahti kohdilleen. Huhtinen-Siistonen alkoi polkea rukkia ja tajusi: näin tämä toimii. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Huhtinen-Siistonen on harrastanut kehräämistä nyt puolitoista vuotta ja on ehtinyt kehrätä lankaa jo satakunta kilometriä. Hän ei ole rukkinsa kanssa yksin, sillä kehräämisestä on tullut suosittu harrastus. Sosiaalisen median käsityöryhmissä vaihdellaan vinkkejä, ja Youtuben avulla kuka tahansa voi opetella kehräämään. Huhtinen-Siistonen arvelee, että kyseessä on sama trendi kuin esimerkiksi kansallispukujen uudessa suosiossa: ihmisillä on kaipuu vanhaan ja perinteiseen. Yritteliäs luonne kun on, Huhtinen-Siistonen ei jättänyt kehräämistä lampaanvillaan. Hänellä on koiria, joten heti harrastuksensa alussa hän aloitti kehräyskokeilut koirankarvalla. Huhtinen-Siistonen näyttää valmista koirankarvasta tehtyä lankaa. Kerä tuoksuu vienosti saippualta ja koiralta, mutta tuntuu käteen ihan tavalliselta, vähän pörröiseltä langalta. Koirankarvalanka ei ole yhtä kestävää kuin lampaanvillalanka, mutta siitä voi hyvin tehdä esimerkiksi lapaset tai huivin. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Pian myös tuttavat ja tuttavantuttavat alkoivat kysellä, voisiko Huhtinen-Siistonen kehrätä lankaa heidän koiransa karvoista. Tähän mennessä Huhtinen-Siistonen on kehrännyt muun muassa espanjanvesikoiran, bordercollien, pulin, lapinporokoiran ja alaskanmalamuutin karvaa. Kunkin rodun karvasta tulee erityyppistä lankaa. Kaikkia rotuja ei voi kehrätä lainkaan: lyhyt ja liukas karva ei taivu rukille. Esimerkiksi kultaisennoutajan sileästä, lasimaisesta karvasta ei oikein saa kestävää lankaa. Jotkut asiakkaat valmistavat koirankarvalangasta kauniita käsitöitä. Toiset taas saattavat haluta langan muistoksi omasta koirasta, eikä lankakerästä välttämättä raaskitakaan tehdä mitään. Asiakkailta tulee kehräyspyyntöjä muutaman kerran vuodessa. Välillä Huhtinen-Siistoselta kysytään, haluaako hän koirankarvaa lahjoituksena. Siihen hän vastaa ei kiitos. Kotonakin on tarpeeksi karvaisia kavereita. Huhtinen-Siistonen näyttää, kuinka kehrääminen sujuu. Juttu jatkuu videon jälkeen. Kehrääminen on kuin tutkimusmatka. Jos joku sanoo Huhtinen-Siistoselle, että tuo ei kyllä onnistu, se on hänelle haaste: katsotaanpa, onnistuuko. Erirotuisten koirien lisäksi hän on kehrännyt suomalaista angorakania, kasvikuituja – ja jopa pyykinpesukoneen nukkaa. –Kyllä siitäkin lankaa tuli, ei vain kovin kestävää. Huhtinen-Siistonen nauttii kehräämisestä, koska se on meditatiivista ja rauhoittavaa. Kehrätessään hän kuuntelee dekkareita äänikirjoina, ja rukin ääressä saattaa vierähtää helposti 12 tuntia. Tärkeää hänelle on myös se, että itse tekemällä tietää, millaisissa olosuhteissa lanka on tuotettu. Kaupoissa myytävissä langoissa ei läheskään aina käytetä kotimaista villaa, vaikka valmistaja olisikin suomalainen. –Eettisyys kiinnostaa minua. Kun halaan ja hoidan lampaani joka päivä, tiedän tasan tarkkaan, mistä lanka tulee. Tiina Huhtinen-Siistosella on kaksi rukkia: 1800-luvulta oleva viistorukki ja Toijalan Kaiteen valmistama pystyrukki. Ennen kuin eläinten karva kehrätään, karvatupsut karstataan joko karstamyllyllä tai käsikarstoilla. Huhtinen-Siistosen kädessä on karstattu hahtuva eli lepere, jota hän syöttää rukkiin. Valmiiksi tulee rullallinen yksisäikeistä lankaa. Se vahvistetaan kertaamalla eli tekemällä langasta kaksisäikeinen. Huhtinen-Siistonen ei pese karvaa ennen kehräämistä, vaan pesee vasta valmiin langan. Lampaan villa saadaan keritsemällä. Lampaat keritään kaksi kertaa vuodessa. Koirista saadaan karvaa leikkaamalla ja harjaamalla.