Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Tulospalvelu

Kolumni: Eilisen teeren pojat

Voihan painokelvoton sana, jolla maanalainen ruhtinas tunnetaan. Ei taas! Aina tasaisin väliajoin sanomalehtien mielipideaukeamille pääsee joku kertomaan kuinka ennen oli paremmin. Milloin mikäkin. Ja aina minä niin mieleni pahoitan. Toki vanhojen muisteluun on oikeus, mutta pakkoko näitä väsyneitä mietteitä on yleisölle tarjota. Mutisisivat partaansa. Partaansa nimenomaan, sillä oireyhtymä, ja/tai ainakin äänen pääsy, tuntuu vaivaavan ennen kaikkea setämiehiä.  Kiistaton fakta on se, että yhtä poikkeusta lukuun ottamatta mikään ei ole ollut ennen paremmin. Palataan siihen tuonnempana. Tänään on hyvä, tulevaisuudessa vielä paremmin. Sinnitelkää partasuut mukana loppuun asti, sillä lopun paljastus koskee teitäkin. Viimeisin näköhavaintoni menneen kaipuusta koski kirjallisuutta. Kirjoittajan väitteen mukaan kirjallisuus ei enää liikuta kansakuntaa. Edellisen kerran näin kävi vuonna 1964, kun Hannu Salaman Juhannustanssit puhututti ja shokeerasi suomalaisia. Rohkenipa menneiden kaipailija mutuilemaan, että suurten ikäluokkien hiipuessa ketään ei enää kiinnosta vaivalloinen kirjallisuus, jonka sisältönä on maailman selittäminen Ensimmäinen ajatus on se, että miksi kirjallisuuden pitäisi liikuttaa kansakuntaa. Yhtenäiskulttuuri, jos sitä ikinä on ollutkaan, on aikaa sitten kuopattu. Hyvä niin. Pirstaloituneesta kulttuurikentästä löytyy jokaiselle kaikkea, kunhan jaksaa vähän penkoa. Eikö se ole lohdullista, jopa parran päristelijöille? Tokko he kaipaavat televisioon takaisin ainoastaan kahta kanavaa, vaikka yhteiset puheenaiheet kelpaisivat. Toinen ajatelma pistää pohtimaan, mikä arvo lukijalle on kirjailijan kotimaalla tai kielellä. Eikö tärkeintä ole, että teos jossain maapalloa kosketa lukijaa. Sen jälkeen jokin muuttuu lukijassa pysyvästi ja hän ehkä suosittelee teosta seuraavalle. Ja niin edelleen. Tämän aatoksen nimissä tahdon nimetä edellisen itseäni vavisuttaneen romaanin, se on Hanya Yanagiharan Pieni elämä. Älkää antako suuren sivumäärän pelästyttää, sillä kerronta imaisee mukaansa ja piinaa vielä tovin takakannen sulkeuduttua. Mutuiluun en edes ota kantaa. Huono provokaatio painukoot unholaan. Lopuksi vielä se ennen paremmin ollut asia. Kyseessä on tietysti parranajovälineet. Parranajo veitsellä on arjen luksusta yksinkertaisimmillaan.