Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Tulospalvelu

Tunteikas aikamatka vei Vääränkoivun viereiseen lähimetsikköön – Muistoihin liittyvät niin traaginen dokumentti kuin muistikuvat possuista, lehmistä ja leikeistä

Leena Sundströmin on ollut tarkoitus käydä lastenlasten kanssa etsimässä kellarin jäänteitä. Tuo kiinnostava paikka piileksii Valkeakosken Vääränkoivun asuinalueen ja Lempääläntien välisessä puistometsikössä. Tuossa pidettiin possuja. Nyt siinä kasvaa korkealta horsmaa. –Tuohon kuuseen kiipesin, kun olin lapsi. Isä laittoi sen latvaan roikan avulla valaistun tähden joka jouluksi. Ihmiset sanoivat sitä kulkurin kuuseksi, koska se näkyi täältä pitkälle. Tämän kiven ympärillä kasvoi palava rakkaus. Tässä on perunakellari! Juttu jatkuu kuvan jälkeen. –Täällä säilytettiin perunat koko vuodeksi ja kesällä oli sahtia heinäpellolle. Syvän ja siksi viileän maakellarin perä- ja sivuseinät eivät ole antaneet periksi ajalle. Voi melkein kuvitella, kuinka huivipäinen isoäiti Selma Hakala (1879–1959) vipeltää ruokasäilölleen ja hänen jälkeensä miniä Hilja , Leena Sundströmin äiti. Kellari kuului aikoinaan Leenan isän Onnin kotitalolle. Talon ja pihapiirin rakennukset, navetan, heinäladon ja saunan rakensivat perheelleen Onnin vanhemmat Vihtori Hakala (1884–1918) ja Selma-vaimo. Rakennus seisoi Yhtyneiden Paperitehtaiden vuokramaalla eikä tonttia myöhemmin suostuttu myymään perheelle. Alueella tuli sitten aikanaan pakkolunastus. Ensin ryhdyttiin rakentamaan nykyistä Lempääläntietä. Pikku talo, kaksi kamaria ja keittiö, purettiin vuonna 1966. Kaupunki kasvoi ja kehittyi pohjoiseen suuntaan ja tuli myös aika rakentaa Vääräkoivun alue kerrostaloineen. –Isä kysyi tuolloin, olisiko mahdollista ostaa jotain tonttia läheltä vanhaa kotia. Tuohon aikaan rakennettiin Matinmäkeä toisella puolella tietä. Ei, ei siitä, ne tontit on tarkoitettu teitä vähän parempituloisille, levysepälle vastattiin. Tämä rakensi sitten talonsa Pastellintielle, ja komean tekikin. Onni Hakala oli vain viiden vanha, kun hänen isänsä Vihtori kuoli. Tänä vuonna, kun Suomen sisällissodasta on sata vuotta, aihe on tullut Vihtorin lapsenlapsen Leena Sundströmin iholle. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Hän kaivaa käsilaukusta Suomenlinnan vankileirin hautaustoimiston ilmoituksen. "Ilmoitetaan, että Vihtori Hakala kuoli kuluvan kuun 6 päivänä Suomenlinnassa. Hautaus toimitetaan saman kuun 10 päivänä, elleivät omaiset sitä ennen tänne ilmoita haluavansa itse haudata vainajaa. Suomenlinna, syyskuun 7 p:nä 1918, X:n allekirjoitus, Hautaustoimiston hoitaja." Tieto tuotiin tälle paikalle hevosella. Sen viisivuotias Onni painoi mieleensä ja kun hän oli aikamies, hän piti paperin visusti tallessa. Nyt se on tyttärellä, joka nyt on isoäiti itsekin. Kuolinsyytä ei ole kirjoitettu, mutta Leena Sundströmin saamien tietojen mukaan hänen isoisänsä kuoli nälkään. Mistäkö häntä syytettiin? Pojantytär ei tiedä. –Ilmeisesti siitä, että hän oli punainen, pojantytär sanoo. Vihtori oli työmies. Hän teki töitä Lotilan ja Liuttulan kartanoissa. Vaimo Selma oli syntyjään Hauholta, mistä lähti piiaksi ensin kirkonkylään, sitten Lautsian ja Hovin kartanoon. Vuonna 1905 hän muutti Tyrväntöön, Haukilan kartanoon. Sääksmäelle hän asettui vuonna 1907. Vihtorinsa kanssa hän ehti saada seitsemän lasta, joista Hilja Dagmar kuoli neljän vanhana ja Eino Vihtori 1-vuotiaana. Kun Vihtori sitten punavankina menehtyi lukuisten kohtalotovereidensa tavoin vankileirillä, jäi Selma, Leenan isoäiti, yksin viiden lapsen kanssa. Kalle oli 12-vuotias, Eino kakkonen 9, Saima 7, Onni siis 5 ja Martta vasta kuukauden vanha. Vihtori, mies nykyisen Vääränkoivun läheltä, on haudattu Santahaminaan. Hänen nimensä löytyy käsinkirjoitetusta luettelosta, jossa mainitaan kaikki 1 281 Suomenlinnan ja Mjölön vankileirillä kuollutta. Miten isoäiti lapsikatraansa kanssa oikein pärjäsi? Jotenkin. Sisulla ja työnteolla. Voi olla, että hänellä oli maitotinkiläisiä eli säännöllisiä maidonostajia, jos maitoa jäi omasta taloudesta yli. Navettaan mahtui kaksi lehmää, ja ammuja piti siellä aikanaan myös Hilja-miniä. –Vanhempani tekivät taksvärkkipäiviä Yhtyneille, mitä vastaan lehmät saivat laiduntaa yhtiön mailla. Ehkä mummokin oli sidoksissa Lotilaan ja teki sille töitä, Leena Sundström arvelee. Omavaraistaloudessa lahdattiin vielä Leenan lapsuudessakin syksyisin kaksi possua. Kananmunia pyöräyttelivät omat kanat. Perunanmaanpito loppui vasta, kun se jäi osittain uuden Lempääläntien alle. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Onni, Leenan isä, nimittäin oli jäänyt kotitaloonsa muiden sisarusten lähtiessä maailmalle. Vanha Selma asui toista kamaria ja Onni-pojan perhe toista. Onni oli ottanut vaimokseen inkeriläisen Hiljan, jonka perhe vuonna 1946 pääsi itäsaksalaiselta työleiriltä Suomeen. He tulivat töihin Säterille Valkeakoskelle. Vaihdossa Suomi antoi Sundströmin käsityksen mukaan Saksalle juutalaisia. Leenan äiti oli silloin 27-vuotias. Vain Hilja, veli Toivo ja heidän äitinsä Anna Tolppa jäivät Valkeakoskelle muiden muuttaessa Ruotsiin. Onni ja hänen Hiljansa saivat Leenan vuonna 1950 ja Pirjon vuonna 1951. Vihille pari oli päässyt Helsingissä, sillä omalla asuinseudulla pappi ei suostunut vihkimään Venäjän kansalaista. Venäjää Hilja puhui vain sisarustensa kanssa, mutta lastensa hän ei antanut sitä oppia. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Leena oli 9-vuotias, kun hänen isänsä äiti Selma kuoli. Ehkä Selman, punalesken, selviytymisen salaisuus oli lopultakin Amerikan polkan tahtia -laulu. Kovista kokemuksista huolimatta hänessä täytyi asua myös rempseä ja iloinen puoli. –Kun hän oli hyvällä päällä, hän lauloi aina: "Ameriikan polkan tahtia, ei sitä kaikki taidakaan. Jos ei taida polkan tahtia, ei sitä likkaa naidakaan". Punavangin ja vankileirin uhrin poika Onni Hakala eli Valkeakoskella vuoteen 1990, jolloin kuoli. Hilja eli paikkakunnalla viisi vuotta miestään pidempään. Nyt jo eläkeikäinen Leena Sundström kiittää taustaansa siitä, että se on antanut hänelle perspektiiviä. –Olen maahanmuuttajan lapsi. Omassa elämässäni nuoret ovat olleet sydäntäni lähellä. Sundström iloitsee siitä, että myös omat lapset ovat kiinnostuneita perheen taustasta. –Keskimmäinen poikamme Mikko lupasi lähteä kesälomalla sinne entisen Itä-Saksan kaupunkiin, missä äitini suku oli työleirillä. Toinen isoisäni kuoli siellä, kun joutui liian raskaaseen työhön.