Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö

Valkeakoskelainen Kalle Tamminen ei kirjoita rahan kiilto silmissä – Hän tienaa kolme euroa kirjalta, eikä sillä tienestillä makseta vuokraa

Runoilija Kalle Tamminen vie lukijaa ympäri Valkeakoskea: välillä pysähdytään tuijottelemaan kanavan likaista virtaa, sitten etsitään Rapolanharjun ainoaa sudenkuoppaa. Tammisen kuudennessa runokokoelmassa Yön saapuessa minä kuuntelen (Kulttuurivihkot) kuljetaan tutuissa, surumielisissä maisemissa. Runoissa eletään kaupungissa, jossa rakkaus ei ole näkösällä ja ilon rippeitä on vaikea löytää. Tammisen oma suhde Valkeakoskeen on kenties hieman myönteisempi, kuin mitä runot antavat ymmärtää. Eihän runoilija ole poiskaan muuttanut, joten jotain hyvää kaupungissa on pakko olla. – Kun on koko elämänsä täällä asunut, paikka käy välillä vähän pieneksi. Kesäisin tämä on nätti paikka, ja täällä on paljon mahdollisuuksia. Voi vaikka mennä potkimaan palloa Saharan kentälle. Valkeakoski on kotipaikka. Ja kyllä runojenkin Valkeakoskessa on kauneutta – hylättyjen tehtaanpiippujen, unohdettujen veneiden ja tyhjentyneiden katujen keskellä. Mikä muuttuu, kun aika kuluu? Tamminen kirjoittaa omista havainnoistaan ja kokemuksistaan, mutta mukana on myös paljon keksittyä ja muualta lainattua – kaikkea, mitä runoilija näkee ja kuulee ympärillään. – Ei oma elämäni ole niin kiinnostavaa, että siitä voisi repiä vuodesta toiseen materiaalia, Tamminen naurahtaa. Uusissa runoissa pohditaan muistoja, ajan kulumista, vanhenemista ja parisuhdetta. Runojen puhuja ei ole enää nuori, mutta vieraalta tuntuvat myös ikätovereiden kertomukset lasten syntymäpäivistä ja remonttien kustannuksista. Bussipysäkillä runojen puhuja katsoo poikia, jotka polttavat ringissä tupakkaa. Hän näkee nuoruuden nostalgiaan taipuvaisen ihmisen silmin. Omaa menneisyyttään hän katsoo haikeudella. Runot kysyvät, mikä ihmisessä muuttuu, kun aika kuluu. ”Hiljentyneet ovat / ydintalvemme laulut, / eikä sydämeni lyö / enää tuplatahtia.” Alakulon ja ahdistuksen lomasta löytyy rauhaa, toivoa ja lämpöä: ”pitkäaikaisen ystävän halaus, / joka on pirun lämpöinen, / saa luottamaan, / että elämä lutviutuu.” Ja vaikka aurinko ei lämmittäisi, ainakin sen voi kuvitella tekevän niin. Runoilla ei makseta vuokraa Tammisella on uusi kustantaja, sillä edellinen kustantaja lopetti runojen julkaisemisen. Tammikuussa 2018 Tamminen lähetti runojaan Kulttuurivihkoihin. Vastaus tuli parin viikon sisällä: asiallinen palaute, jossa pyydettiin vielä hiomaan tekstejä. Toukokuussa Tamminen kirjoitti kustannussopimuksen. – Olen onnekas, että uusi kustantamo löytyi niin nopeasti. Oli hirveät paineet. Runoja ei kustanneta eikä kirjoiteta rahan vuoksi. Tamminen kertoo, ettei hän voi kutsua tuloiksi sitä rahamäärää, jonka saa runoistaan. Hän tienaa noin kolme euroa jokaisesta myydystä kokoelmasta. – Ei tällä vuokraa makseta, mutta eipä se ole pointtinakaan. Pääasia, että saa runoja julki. Toki olisi kiva, jos kirjoittamalla myös tienaisi. ”Ei niin haudanvakavaa” Tamminen ei ole vuoteen kirjoittanut mitään valmista, mutta hän ei ole huolissaan. Syksyn tullen on taas aika istahtaa alas ja syventyä runoihin. Syksy on yleensä tehokkainta kirjoitusaikaa. Novellien kirjoittaminen on Tammisen ikuisuushaave. Ytimekäs runo sopii Tammisen ilmaisumuodoksi, pitempi teksti sen sijaan teettää töitä. Romaanin kirjoittamisessa kuulemma menisi hermot. – Minulla on jonkinasteinen lukihäiriö, ja pitkän tekstin tuottaminen aiheuttaa ongelmia. Runoja hän aikoo kirjoittaa jatkossakin: magnus opus on nimittäin vielä tekemättä. Seuraavaksi Tamminen aikoo kirjoittaa jotain pirteämpää ja positiivisempaa. Ikä on tuonut jo sen verran perspektiiviä, että elämän osaa ottaa vähän kevyemmin. – Kun ikää tulee, asioita kattelee eri kulmasta. Ei elämä koskaan mikään helppo suoritus ole, mutta ehkä kaikkea ei tarvitse ottaa niin haudanvakavasti.