Ladataan
Uutiset Koronavirus Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Live

Luulin viimeistään 32 vuoden iässä saavuttavani rajapyykin, jolloin kaikki on selvää – Onko aikuisuus kuitenkaan sitä, että on löytänyt kaikki vastaukset?

Täytin viikko sitten 32 vuotta. Olen nyt vuoden vanhempi kuin äitini oli saadessaan minut, esikoisensa. Tajuttuani 25-vuotiaana olevani siinä iässä vielä melko nuori, kuvittelin aina viimeistään tämän olevan se kuuluisa aikuisuuden rajapyykki. Nyt olisin vihdoinkin saanut vastaukset kysymyksiini ja oppinut kaiken, mitä elämässä tarvitsen. En enää kaipaisi äitiä pelastamaan. Rehellisesti sanottuna huomaan edelleen usein olevani eksyksissä ja avuton elämän käänteiden edessä. En vain tiedä, mitä tehdä, ja siksi tulevaisuus ja uudet asiat jännittävät. En haluaisi itse hoitaa vero- ja vakuutusasioita, sillä en ymmärrä niistä mitään. En ole vieläkään oppinut siistiksi ihmiseksi, jonka huusholli on aina siivottuna ja tip-top kunnossa. Minulle on vaikea selvitä suruista ilman äidin halausta. Se hävettää minua valtavasti. Voinko minä muka olla aikuinen tällaisten ajatusten kanssa? Olenko minä valmis olemaan vastuussa muista ihmisistä tai edes itsestäni? Mietin usein, tuntuuko muista “aikuisista” siltä kuin he olisivat edelleen lapsia maailman suuruuden edessä ja kaipaisivat vanhempiensa tukea. Kun olin lapsi, pidin vanhempiani suorastaan super-ihmisinä. He näyttivät tietävän, kuinka kaikki toimii, ja pystyivät kontrolloimaan tunteitaan ja ympäristöään. Ei vaikuttanut siltä, että heillä olisi ollut vaikeuksia selviytyä elämässä. Työt, raha-asiat ja kodinhoito hoituivat sujuvasti, ja silti heillä oli aina aikaa myös lapsilleen. Toki meilläkin oli kotona ongelmia, mutta kaikki vaikutti olevan hallinnassa. Olen myöhemmin oppinut, että vanhempani olivat epätäydellisiä ihmisiä. Heillä ei ollut vastauksia kaikkeen. Myös he olivat toisinaan hämmentyneitä ja pelokkaita. Hekin olisivat kaivanneet apua. Pienen lapsen silmissä he olivat kuitenkin suurenmoisia – ja epärealistinen ideaali siitä, millainen minunkin tulisi olla aikuisena. Ehkä kukaan meistä ei tiedäkään kaikkea, edes satavuotiaana. Ehkä meidän tulisi hyväksyä, ettemme me tai maailma ole ikinä valmiita, vaan meidän tulee oppia uutta ja pystyä muuttumaan koko olemassaolomme ajan. Mutta ihmisluonto sietää huonosti epätietoisuutta. On helpompi kuvitella, että jokainen pääsee elämässään pisteeseen, jossa on löytänyt kaikki vastaukset. Onneksi nykyään on Googlen hakukone. Kirjoittaja opettelee edelleen aikuisuutta.