Ladataan
Uutiset Koronavirus Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Live

Vaikka Kauppilanmäen museo on kiinni, sen puistoa ja rakennuksia voi käydä ihailemassa: ”Täällä tehtaan huminakin rauhoittaa ihmistä”

Keidas. Aavikolla se kangastaa paikkana, jossa on vettä, vihreyttä sekä suojaa auringolta. Museo-opas Anu Laakso käyttää Valkeakoskella sijaitsevasta Kauppilanmäen ulkomuseosta samaa sanaa: keidas, tosin keidas keskellä kaupunkia. 17 kesää sitten Laakso kiipesi Kauppilankadulta nousevaa polkua kesäoppaaksi museomäelle. Miljöö lumosi hänet ja lumoaa yhä. – Tehtaan huminakin kuulostaa täällä rauhoittavalta. Nykyinen Myllysaaren museon ja Kauppilanmäen museon museoassistentti Laakso opastaisi museolla tänäkin kesänä, elleivät museorakennukset olisi korona- ja taloustilanteenkin vuoksi nyt suljettuina. Valkeakosken Sanomien oppaaksi hän tulee kesken kesälomansa. Mekään emme mene sisätiloihin, joiden esineistö on poikkeuksellisesti jätetty varastoon. – Tämä on puistoaluetta, jonne on vapaa pääsy, Laakso kertoo, ja toden totta: ulkomuseoalueella liikkuukin koirantaluttajia ja kesäpäivän kävelylenkillä kierteleviä kaupunkilaisia. Kun poistumme, on pihakeinuun istahtanut nainen lukemaan. Kesälampaita eikä kanojakaan ei tänä vuonna alueelle tule, eikä myöskään koskilaissunnuntaita järjestetä, Laakso kertoo. Museo täyttää tänä vuonna 60 vuotta, mutta juhla siis peruuntui. – Koululaisryhmille tarjotaan loppukesästä mahdollisuutta tulla, ja syksyllä on tarkoitus tehdä esineistön inventointia. Kesän kävijä voi sukeltaa tehdasyhdyskunnan historiaan 1870-luvulta 1970-luvulle. Mäen talot on merkitty nimikyltein viimeisen käyttäjänsä mukaan. Pääosa rakennuksista on tuotu museoalueelle alkuperäiseltä sijaintipaikaltaan ja purku-uhan alta. Kesäkuun alussa Niemen talon pikku puutarhan omenapuut kukkivat ihanasti. Mäellä seisova tyypillinen hämäläinen paritupa kuului ennen korjauspajamestari Esais Axille ja Amanda-vaimolle. Talossa on pakari eli leivintupa sekä pirtti, joiden välissä pieni kamari. Axit kasvattivat viisi poikaa ja yhden tyttären. Tämä rakennus on siirretty museon mäelle Erikssonin puistosta Tehtaan kentän vierestä. Vastapäätä aukean puistoalueen toisella puolella seisoo Mäntylän pirtti, johon mahtuu vain kamari ja hatara eteiskeittiö. Rakennus on sijainnut mäellä entisellä Kalliokadulla nykyisen vapaa-aikakeskuksen lähellä. – Pirtissä asuneella perheellä on ollut yhdeksän lasta, opas Anu Laakso kertoo. Viereinen Kanervan talo on seissyt Sarvelanmäellä siinä, missä nyt kohoaa kerrostalo Valkeakosken Kuohu. Kalle Kanervan taloudessa ruokittiin 18 lasta. Rakennus on vanhan tehtaalaissuvun alkukoti. Kalle ajoi nuorempana hevosta mutta eteni sittemmin tehtaalla koneenhoitajaksi asti. Yli 80-vuotiaaksi hän työskenteli vielä porttivahtina. Ihan ensimmäisenä museon mäelle on kuitenkin aikanaan siirretty Niemen punainen pikkutalo, joka edustaa 1920-luvun asumismuotoa. Asukas Erkki ”Erkku” Niemi oli metallisorvari ja poikamies. Joskus tämän talon pihamaalla museolla on kasvatettu perunaa ja porkkanaa kuten myös vanhoja maustekasveja, esimerkiksi lipstikkaa sekä myös tupakkaa. Salon talo Axin takana seisoo edelleen omalla paikallaan. Siinä asui museon vahtimestari Lempi Salo. Sen takana on vielä Niemisen Annin talo. Anni oli tehtaan työmiehen tytär, joka asui Kauppilanmäessä melkein koko elämänsä. Hän hoiti vanhempansa ja toimi muun muassa työväenopiston kirjallisuuspiirissä ja kirjoitti paikallislehteen. Nyt ei pääse katsomaan miltei alkuperäistä sisustusta, jonka tyyli vie 1970-luvun vaihteeseen asti. Ulkomuseolla olevaa savusaunaa ei ole koskaan lämmitetty tällä paikalla. Se on siirretty Sääksmäeltä, Ritvalan kylän Ojalasta. Aitta on kuulunut ensin myllärille. Sitten sen omisti ainakin hevosmies Thomasson. Koko aukea alue on ollut myllykylän aikoihin viljelys- ja laidunmaata. Pihalla on pussitappelupuomeja. – Työväentalolla on pidetty tanssejakin, mutta enää sen lattia ei kestä, Anu Laakso kertoo. Kauppilanmäen rinteessä oleva työväentalo ei ole Valkeakosken alkuperäinen. Paikallinen työväenyhdistys on hankkinut talon Hauhon Sappeen kylästä. Rakennus pystytettiin ulkomuseolle vuonna 1969. Museon toimisto, joka ei siis tänä kesänä avaudu, sijaitsee Kauramäen talossa sisääntulopolun varrella. Tässä kohdin tulee oppaan kanssa puheeksi se, että Kauppilanmäen rinne kuten Valkeakosken asutus muutoinkin on oikeasti ollut tiuhaan rakennettua. Moni rakennus oli melkein naapurin nurkassa kiinni. Asuintönöjen lisäksi oli liitereitä ja saunoja. – Tuossa mäellä vastapäätä sijaitsi ennen kyläkeinu. Se ei ollut lasten paikka vaan pikemminkin nuorten aikuisten. Anu Laakson mukaan tehtaalaisten elämä oli omavaraista. Siksi takapihan kasvimaat, omat kanat ja possu tai lampaat kuuluivat elämäntapaan. Tehtaalta väki toi esimerkiksi käytettyä konevilttiä eri arjen tarpeisiin. Rukit ja kangaspuut olivat välttämättömiä. Pyyykistä tuli rannassa puhdasta, kun sitä hakattiin kiveä vasten pesukartulla. Omia kaivojakaan ei ollut kaikilla, vaan ruokavesi saatettiin hakea naapurista. Tehtaan yleinen sauna sijaitsi rannassa. Aikalaiset kertoivat vuoden 1969 Valkeakosken joulu -lehdessä, että miehet, naiset ja lapset saunoivat yhdessä. Aikuisilta kylpy maksoi 50 penniä, lapsilta 20 penniä. Katso videolta, mitä museo-opas Anu Laakso kertoo kolmesta koskilaisesta, joiden entinen kotitalo seisoo Kauppilanmäen museolla. Juttu on julkaistu alun perin Valkeakosken Sanomien Kesä-lehdessä 12.6.2020.