Borssilla ja baletissa

Paljon istumista, kuvien räpsimistä, juoksemista paikasta A paikkaan Ö, shoppailua ja erittäin vähän unta. Siinä lyhykäisyydessään valkeakoskelaisen Tietotien lukion venäjän opiskelijoiden 4 päivän turistimatka Pietariin.

Valkeakoskelta me opiskelijat lähdimme matkaan viideltä aamulla, kuudelta Tampereella tapasimme opettajan ja hyppäsimme sitten bussikyyteihin. Lahdessa vaihdoimme venäläiseen junaan, jossa ilmastointi toimi vain junan liikkuessa. (Kirjoittaja osasikin sitten tulomatkalle varautua tähän tukalaan seikkaan ja junan tunteja kestävään paikallaan seisomiseen ostamalla viuhkan.)
Melkein heti rajan ylittämisen jälkeen maastosta huomasi selvästi, että emme enää olleet Suomessa. Ennen Pietaria asutus oli enimmäkseen ränsistynyttä yksittäistä taloa tai slummityyppistä kylää, katot notkollaan ja pihat aidattu. Mutta silti, vielä Pietariin saapumisenkin jälkeen kesti uskomattoman kauan tietoisesti tajuta se, että olimme Venäjällä, itänaapurissa, eikä enää tutussa ja turvallisessa koto-Suomessa.

Melkein heti hotelliin asettumisen jälkeen suuntasimme Heinätorille, Fjodor Dostojevskin asuinseudulle. Matkalla valokuvasimme kohtaamiamme hienoja yksityiskohtia, shoppasimme, kävimme syömässä pelmeneitä ja myöhemmin illalla tapahtui jotain niinkin eksoottista kuin se, että venäläinen puliukko tuli kiusaamaan allekirjoittanutta kioskijonossa. No, olihan sekin kokemus.
Perjantaina hotelliaamiaisen jälkeen suuntasimme Stalinin aikaiselle Avtovon metroasemalle, joka oli osa Pietarin aivan ensimmäistä metrolinjaa. Ruokaostosten jälkeen lähdimme bussilla Pietarhovin palatsialueelle, joka oli täynnä erilaisia suihkulähteitä.

Niistä vaikuttavin oli ehdottomasti kullatuin pronssipatsain koristeltu suihkulähdekaskadi, joka yhdistyy Suomenlahteen. Turistien lisäksi paikalla oli myös muutama luokka luokkaretkellä. Eväät syötyämme jatkoimme matkaa laivalla Eremitaasiin taidenäyttelyyn, ja illalla osallistuimme joki- ja kanavaristeilylle. Pietarin yölliset valaistukset olivat näkemisen arvoisia!

Lauantaipäivän aloitimme Katariina toisen Pietari Suuren kunniaksi pystyttämästä Vaskiratsastajan patsaasta, joka kuulemma tuo onnea hääpareille. Patsas sijaitsee aivan Iisakin kirkon vieressä, joten seuraavaksi suuntasimme sisälle kirkkoon. Kirkko oli ulkoa katsottuna tumma, mutta sisällä odottivat mahtavat kullatut ikonostaasit, upeat valaistukset ja värikkäät freskot.

Uusi kokemus oli kirkossa meneillään ollut katolinen messu, jota seurasimme jonkin aikaa ennen lähtöä. Päivän aikana shoppasimme jonkin verran, sitten ryhmä jakaantui kahtia Verikirkolla: minä ja opettaja menimme sisälle ja toiset kaksi lähtivät ostoksille. Verikirkko oli Iisakin kirkon vastakohta: värikäs ulkoa mutta tumma sisältä. Tämän jälkeen kävin ostamassa matkamuistoja läheiseltä torilta (vastaan tuli myös hääpari maastorenkaisine valkoisine limusiineineen).

Yllättäen lyhyt iltapäiväukkonen kuurosateineen hätisti meidät sisälle läheiseen kahvilaan syömään borssia. Matka jatkui lyhyeksi ajaksi kirjakauppaan, josta allekirjoittanut osti ensimmäisen venäjänkielisen hömppäkirjansa. Kokosimme ryhmän, suuntasimme hotellille ja noin tunnin kuluttua lähdimme bussikyydillä Mihailovin teatteriin Don Quijote -balettiin, joka huonoista istumapaikoista huolimatta kruunasi koko päivän.

Sunnuntaina kävelimme Pietari-Paavalin linnoitukseen. Mukaan tarttui muun muassa korurasia sekä kaksi Venäjän armeijassa (puolustus- ja merivoimissa) 1990-luvulla käytettyä hattua. Tämän jälkeen ohjelmassa oli viime hetken shoppailua ja mad dash -tyylinen juoksusuoritus junaeväiden ostossa, jotta ehtisimme ajoissa bussikyytiin juna-asemalle. Kukaan ei ollut lähtötunnelmissa: kaikki olisivat tahtoneet jäädä vielä joksikin aikaa kauniiseen kaupunkiin, jos ei muuten niin sitten nauttimaan +25–30 asteen kuivatuulisesta helteestä.
Jos kaikkia hienoja turistikohteita ei oteta huomioon, itselleni reissusta jäi päällimmäisenä mieleen Pietarin kansainvälisyys: kaikkialla puhuttiin venäjää, mutta vastaan käveli turisteja Ranskasta, Saksasta, Ruotsista, Japanista, Kiinasta... ja jos mitään muuta yhteistä kieltä ei ollut, käytettiin englantia (sitä tuli itsekin käytettyä venäjän taitojen loppuessa).

Mitä kulttuuriin tulee, kaupunkikuvassa suorastaan vilisi miliisejä erilaisissa univormuissaan, mutta liikennepoliiseja taisin nähdä tasan kaksi – jalkautuneena liikenteen sekaan. Pietarilaisten ajotapaa voisi muuten kuvata näin: aja kovaa ja minne tahdot niin pääset perille. Simppeliä, eikö? Yhtäläisyytenä voisin mainita kerjäläiset, sillä heitäkin näkyi katukuvassa joka päivä, tosin harvakseltaan.
Kaiken kaikkiaan, kymmenen vesipulloa päivässä ja piirakoita iltapalaksi -maratonin jälkeen täytyy sanoa, että turistina olo on rankkaa mutta antoisaa. En olisi kuuna päivänä uskaltanut lähteä yksin Pietariin, joten iso kiitos opettajalle matkaehdotuksesta, sekä kanssaopiskelijoilleni mahtavasta matkaseurasta!

Lukion venäjän opiskelijat tutustuivat Pietariin 13.-16. toukokuuta.