Näihin arpiin ei ole olemassa laastaria
- Pekka Olkkola lukee äidin kirjettä, joka ei enää isää rintamalta tavoittanut. Olkkolan isä kuoli pojan ollessa 3 viikkoa. Vieressä vanhempien hääkuva sekä lompakko ja puukko, jotka olivat Sulo Olkkolalla hänen kuollessaa
Talvisodan päättymisestä tulee kuluneeksi 70 vuotta 13. maaliskuuta.
Kaatuneita sodassa oli lähes 28 000 ja haavoittuneita noin 44 000. Suomi menetti sodassa kymmenen prosenttia maapinta-alastaan sekä kolme kaupunkia: Viipurin, Käkisalmen ja Sortavalan.
Pekka Olkkola menetti paljon enemmän. Hän menetti isänsä.
Olkkolan isä Sulo Olkkola kaatui 30. elokuuta 1941 Tuulosjoella tarkka-ampujan luodista, vain 26-vuotiaana. Ainoaksi jäänyt lapsi, Pekka, oli parkaissut ensi huutonsa kolme viikkoa aikaisemmin. Isä ei ehtinyt nähdä pientä poikaansa, mutta sai kyllä rintamalle tiedon lapsensa syntymästä.
Kaatuessaan Olkkolalla oli mukanaan lompakko, johon oli huolellisesti taiteltu ruutupaperi. Siinä oli teksti: Pyynnöstä todistan, että Rouva Lea Olkkola on synnyttänyt pojan 7.8.1941. Allekirjoituksena oli Fanny Nummela, synnytyslaitoksen kätilö.
Sotaleskeksi jäädessään Lea Olkkola oli 24-vuotias. Nuori rouva sai korvausta sotaleskeydestä, mutta Pekka Olkkola muistelee äidin kieltäneen poikaa puhumasta asiasta ”kylillä”.
Sodasta, kaatuneista, isättömyydestä ja leskeydestä ei noihin aikoihin puhuttu julkisesti. Sota jätti arpia, joihin ei ollut eikä ole olemassa laastareita.
Isäänsä Pekka Olkkola ei osaa kaivata, kun ei mieheen koskaan tutustunut. Vaariksi tullessaan Olkkola muistaa murehtineensa, että oma isä ei koskaan saanut kokea isyyttä tai isoisyyttä.
Lea-äiti piti silmäterästään tarkan huolen ja Olkkola nauraa juosseensa lapsen huolettomuudella kaaripyssy selässä metsässä vielä 16-vuotiaana.
Miehen mallia pieni poika toisinaan kaipasi. Sellaista, joka olisi puhunut miesten maailmasta ja tunteista. Olkkola kertoo ottaneensa vuosien varrella itselleen miehenmalleja, vielä ihan työelämässäkin.
Sotaveteraaneja ja heidän auttajiaan Pekka Olkkola arvostaa korkealle. Joka joulu jo lähes seitsemänkymmenen vuoden ajan on Pekka Olkkola laskenut lyhdyn isänsä sankarihaudalle.
– Ensin kävin äidin kanssa ja sittemmin oman perheen kanssa. Kyllä kyynel nousee vieläkin silmään. Tai ehkä nyt jopa enemmän, näin vanhemmiten.
