Kolumni: Ei maha mitään

Luulen, että olisin nauttinut elämästäni hyönteisenä. Hyönteisillä se on takaruumiissa, eikä siitä tehdä mitään numeroa.

Meillä ihmisillä se sijaitsee kuulemma rintakehän jälkeen ja sitä on vaikea erottaa rintakehästä ja lantiosta. Ja pöh, sehän paistaa kaikkialle, oli vaatteita tai ei.

En tykkää koko hökötyksestä. Tiedän, että siellä sijaitsevat monet tärkeät elimet kuten maksa, haima, virtsarakko ja perna, mutta jotenkin tuntuu, että se on silti pettänyt minut.

Inhosin sitä jo pienenä. Sieltä kuului murinaa ja mourunaa, kun istuin etupulpetissa. Se sai minut pyytämään pääsyä takapenkkiin ja siitä alkoivat taas muunlaiset ongelmat.

Se on aina ollut vääränmuotoinen. Pienenä ja laihanakin ollessa se erottui muusta kehosta ihmeellisenä kuuna ja näytti olevan jotain epämääräistä juustomassaa.

Aikuisena tilanne vain pahenee. Sitä pitää peitellä sohvassa istuessa tyynyillä ja sivusta sitä ei saa kuvata ollenkaan.

Enkä ymmärrä, miksi sen pitää muistuttaa pyykkilautaa. Eihän pyykkilauta nyt kovin kummoisen näköinen ole.

Haluan, että taiteilija Rubens herätetään henkiin. Haluan, että Rubens tulee ja pyytää minua ja muita samalla tavalla tuntevia mallikseen.

Haluan solmia rauhan sen kanssa. Haluan, että voin sanoa sen sanan ääneen hymyillen. Vatsa. Maha.

Kaikki maailman vatsat ja mahat, liitytään yhteen. Käydään me mahakkaat selällemme johonkin aukiolle ja taputellaan niitä.

Kirjoittaja on Valkeakosken Sanomien toimittaja Heli Mustonen